33 päivää on ihmeen kaupalla vajunut jo kolmeen. Siitä voi nykyään ottaa jo yhden päivän pois, kun pääsen liitämään jo lauantaina. Töitäkään ei ole enää kun vaan yksi päivä! Tänään. Voi sitä onnea kun taas pääsee pois. Toivottavasti en taas vaan kuvittele ja toivo liikoja takaisin paluulta. Jollain lailla tuntuu taas uudelta vaiheelta elämässä, jollain asteella pelkään jo valmiiksi. Pelkään vastoinkäymisiä, vaikka niitä tulee väistämättä. Pelkään sitä, että kaikki menee lopulta huonosti. Ei pitäis, koska se käy helpommin jos sitä ajattelee. En haluais luovuttaa missään, ehkä joskus löydän jonkun tasapainon.
Tästä kesästä jäin "kummallinen" olo. Tuntuu ettei oo ikinä mielentila vaihellu näin rankasti laidasta laitaan ja näin suurella välillä. Toisinaan oon ollu ilosempi kuin pitkiin aikoihin ja sitten taas oon välillä sortunu melankoliaan. Melkein naurattais, jos ne alakuloisimmat hetket ei olis tuntunu niin pahalta. En tiedä mistä sekin johtui, mutta tunsin olevani koko kesän ajan jollain lailla itkuherkempi kuin pitkiin aikoihin. Hävettää myöntää, koska itkeminen on heikoille. En minä aio olla heikko. Tällä hetkellä olotila vamaankin siinä jossain ääripäitten välissä, olo on suhteellisen normaali.
Sanon nyt vielä, että syöminen on mennyt yllättävän hyvin. Ei oo tullu ylilyöntejä, mutta vähemmänkin olisin voinut syödä. Kyllä se tästä, etiäpäin vaan.
Tuu mut herättää, tahdon lentää,
Tuu mut vapauttaa, oonks mä ainoo,
Onneton blondi, onneton blondi,
Taio mut henkiin taas.
Tuu mut vapauttaa, oonks mä ainoo,
Onneton blondi, onneton blondi,
Taio mut henkiin taas.
enooonnetonblondi
