Miestä saatanaksi sanon

Kävin koulun alalla, jossa yhdellä vuosikurssilla on keskimäärin kaksi naista. Oon töissä miesvaltaisella alalla. En oo koskaan kokenut, että minua häirittäisiin työpaikalla sukupuolen takia. En koskaan aikaisemmin... 

Yleensä olen töissä hiuset avonaisena, mutta yhtenä päivänä laitoin ne pirteälle ponnarille. Porukka kehu, että käypä tuo hyvin sulle. Mukaan mahtu myös kommentit: "Kiva kun siulla on hiukset tuolleen ponnarilla, näytät ihan 16-vuotialta", "Laita seuraavalla kerralla tuo ponnari vähän ylemmäs". Mitähän sillä tarkoitettiin?

Muutaman kerran yksi tyyppi on ohi kävellessään läppässyt perseelle. En tiedä miten suhtautua siihen. Saatan heristää sormea, vaikka todellisuudessa meen ihan sekasin. Saako se oikeasti tehdä niin? Miten siihen pitäisi reagoida? Kerran kolmas osapuoli näki tapahtuman ja nosti siitä pienen metakan. Olisin halunnu kuolla siihen paikkaan. En tiedä hävettikö itseni puolesta, läpsäsijän puolesta, perseeni puolesta vai minkä. Koin sen tilanteen nöyryyttävänä. Sen takia en hirveästi ragoi niihin enää.

"Nelli kato tätä penkkiä, siun iso perse on hajottanu tän." Se oli tän päivän uusin kommentti kun olin istunut neljä kuukautta toimistotuolilla ja siihen oli tullu sellanen myhkyrä. Oon sitä mieltä että se penkki hajos jo sillon ekalla viikolla kun istuin sillä. Raivailin muovin palasia penkin alta aika alussa, mutta jäljet näkyy vasta nyt. Onko iso perse kohteliaisuus vai solvaus?

Silmät on vähän avautunu viime aikoina, varsinkin docventuresin tämän kauden ensimmäinen dokkari ja sen keskustelut autto ymmärtämään ettei kaikkea tarvitse sietää. Ajattelin, että kaikki nää vaan kuuluu tähän naisena olemiseen ja että kaikki on vaan normaalia. Normaalia siitä huolimatta että jokaisessa nuissa tilanteissa koin häpeää, jouduin miettimään olenko sopiva tähän maailmaan vai täytyykö minun muuttua. Taisin turhautuakin ainaisenn miettimiseen ja lopulta vähän itkeä maailmaa. Eikä nuo ole ainoita tilanteita. Ne vaan tuli mieleen ensimmäisenä.

F50.1

Ei ollu kesällä nahkahousuja jalassa ja moottoripyöräkin vaan rajallisen aikaa kun joku runkku oli käyny poraamassa ruuvin renkaaseen. Moottoripyörä jalassa... nice. Mustissa farkuissa vedin koko kesän ja ne ainoot festarit, joille menemiseen oli kanttia, meni pienissä läskiahdistuksissa. Samat festarit painuu mieleen ehkä kammottavimpana ja ahistavimpana viikonloppuna koskaan (#kesänpaskinviikonloppu). Siinä mietittiin omaa seksuaalisuutta, omaa olemista ja omaa elämää varmasti enemmän kun mitä mun vieraat ees osas tulkita. Tulin siihen tulokseen, että menneisyys on jätettävä nyt viimeistään kokonaan sinne menneisyyteen ja keskittyä omaan hyvinvointiin. Jos joku ihminen voi ahdistaa niin paljon ja rajoittaa tekemisiä edelleen vaikka ei olla oltu tekemisissä yli puoleen vuoteen, niin vittu olkoon. Eli fuck you Äijä. Ensin ahdistua siitä, ettei voi olla oma itsensä ja parhaitten kavereiden kanssa samaan aikaan. Seuraavana päivänä kun vieraat lähti niin vedin sellaset vapauskännit joiden aikana hölmöilin niin pahasti, että edelleen ahdistun siitä päivästä. Toivon, ettei kukaan tiedä mitään, mutta kun kuulen siitä puhuttavan niin meen ihan lukkoon ja haluun kuolla...

Jotain kuukausi sitten Ruotsin laivalla parhaiden, eli ainoiden kavereiden kanssa ollessa tuli kauheet ahistuskohtaukset ja avauduin toiselle näistä. Kovispoika oli tietenkin se toinen ja se nyt tietää kaikkee muutenkin, ei se tienny tuosta kohtauksesta kun vasta myöhemmin. Tää tyttö otti sitten yhteyttä psykiatriselle ja ilmianto minut sinne. Nyt on kuukausi käyty joka viikko tapaamassa lääkäreitä, sairaanhoitajia ja ensi viikolla meen ravitsemusterapeutille. Lääkärit on ollut ihan ok, ainakin viimesin lääkäri jolle minut ohjattiin ja jonka kanssa tullaa toivottavasti parantamaan minut tästä syömisestä. Jotain diagnooseja ne lateli sieltä myös... Syömishäiriö ja masennus (?). Eikai ne oo vielä lukkoon lyöty, oli mitä oli.

Tuli tää blogi mieleen miettiessä näitä omia häröilyjä ja eksyin sh-blogeihin. Tuli pakottava tarve kirjoittaa. Harmittaa, että noista vanhoista teksteistä on hävinny kuvat...

En oo tietoinen omasta painostani, enkä aio sitä ihan heti selvittää. Sanoin lääkärille myös, että painoa ei sitten katota ellei oo ihan pakko. Sitten luin blogeja ja laihdutuksesta yleisestikin. Oon ihan unohtanu, että mittanauhaa voi myös käyttää vartalon mittana ja että vyötärön ympärykselle on olemassa rajat. Tekis mieli mitata, mutta jo pelkkä ajatus saa mut välttämään syömistä. 

Näistä ehkä myöhemmin vielä lisää. Katotaan mihin suuntaan elämä heittelee.