Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku

Ei tarvita kuin ihan hirveesti kärsivällisyyttä. Viikko sitten kirjotin syöneeni esimerkiks kaiken mitä maan päältä löytyy, mutta sen jälkeen oon pysyny ihan hyvin kontrollissa. En oo ainakaan ahminu, eikä oo tehny mielikään. Oon opetellut juomaan vettä. Aloitin kevyesti litralla päivässä, koska aikaisemmin oon juonu niin vähän. Tänään meni kaksi litraa aika helposti, eikä missään vaiheessa alkanu öklöttämään. Veden juontikin helpottaa kummasti tätä elämää. Ei tule pikkunälkiä. Pitää vaan puskea eteenpäin koko ajan ja toivoa, että tää kaikki toiminta alkaa jäämään päälle. Paljon on vielä asioita, mitä pitää muuttaa, mutta suunta on oikee.

Revi raasta raiskaa ja riko polta tuhoa tapa elo ja ilo

En osaa kirjottaa. En oikein tiiä miltä tuntuu. Päätin, että tänään on kolmas päivä putkeen mikä menee hyvin. Työt helpottaa rytmittämään elämää ja syömistä, mutta koko ajan mielessä on tietynlainen paine, että onnistunkohan sittenkään missään. Samalla tunnen itteni hödyttömäks. Aika menee turhanpäiväseen lojumiseen ja odottelemiseen ja sitten töihin. Aamusta iltaan ootan, että päivä vaan loppuu. Ihan niiku ennenki, ihan niiku viime vuonna talvella ja viime kesänä. Pitää vaan ootella jos tää nälkä alkas vaikuttamaan ja koittaa pysyä järjissään.

Mulla on koko kesä aikaa tehdä itelleni jotain. Oon kolmatta päivää vetäny jo ihan hyvin. Se on ihan oma päätös sanonko elokuun lopussa saman lauseen: "Oon kolmatta kuukautta vetäny jo ihan hyvin". Huoh, se on niin pitkä aika ja mun kärsivällisyys niin kovin rajallinen :D

Helpompi on luovuttaa kuin yrittää, kun silloin ei ees nää mitä menettää

Maanantaina palasin takaisin kaupan kassalle. Oi kyllä, kaupantäti on takas! Jännä miten noita vakio ihmisiä unohtaa vajaan vuoden aikana ja huomaa nyt kuinka hyvä se on kun joitain ihmisiä vaan unohtaa. Limamies katto silmät pyöreenä, eikä osannu ees tervehtiä. Hyi, toivottavasti se osaa pysyä kaukana ja pitää suunsa kiinni seuraavat reilut kolme kuukautta, ettei tarvii kuunnella niitä sen ärsyttäviä juttuja. Samat mäkättävät ihmiset on ihan yhtä räjähdysvalmiin näkösiä kun aikasemminkin. Osa tyypeistä sentään oli suorastaan ilosia mun näkemisestä ja ne vaan hihku, että kesä on vissiin tullu ku minä oon palannu. Hupaisaa. En vaan tiiä oonko ite niinkään ilonen. Tuntuu kuin oisin pudonnu siihen samaan kuoppaan, josta kaivoin itteni ylös viime syksynä kun lähdin pois. Enkä puhu vaan töistä...

Kotona syömiseen on ollu hiton vaikee sopeutua. Kaikkee on ja kaikki on syötävä. Jos aikasemmin vaihoehtoina oli "kaikki tai ei mitään", niin nyt se on ollu pelkästään "kaikki". Ja se jos mikä ahdistaa, varsinkaan kun en edelleenkään urheile säännöllisesti. Kyllä sen olis pitäny olla helppoa sillon kun kävi reeneissä. Miten paljon sitä tulikaan juostua ihan huomaamatta, vaan sen takia että joku käski! Olis pitäny olla helppoa. Tilanne on vaan kestettävä. Mitä jos alotan sillä, etten syö enää karkkia tai mitään höttöä... enkä leipää (enkä mielellään mitään). Kotiin asennettiin uusi jääkaappikin. En tiedä tykkäänkö siitä yhtään niin paljon kuin edellisestä. Toivon, että alan vihaamaan sitä niin paljon, ettei paljon tarvii katella.

Helpoimpia päiviä on ollu viikonloput. Nekin vaan sen takia, että oon viettäny Äijä-viikonloppuja ja sillon on aina parempi olo muutenkin. Syöminenkin tuntuu vähän normaalimmalta ja ei oo tylsiä sekunteja, joiden aikana vois miettiä syömistä ja muuta shaibaa. Kyllä tää varmaan tästä rauhottuu kotonakin. Pakkohan sen on. Oon joskus pystyny elämään täällä ihan normaaliakin elämää. Lopettasin vaan sen kitisemisen ja tekisin jotain, niin saattas vaikka auttaa!

Tulipa tiukkaa kamaa taas vaihteeks. En pysty keskittymään ees tähän kirjottamiseen niin että tästä sais itekään mitään tolkkua. Siistiä! :D

Silmät niin vettyneet ovat isäntiinsä pettyneet

Hulvatonta.

Alotan ittestäni, korjaan mun mielen, nostan mun katseen ja mun suupielet

Ei vissiin loppunutkaan tää aikakausi, niinku helmikuussa itelleni uskottelin. Ei tästä pääse irti. Ei vaikka yrittäis sulkea kaikki kanavat, jotka omasta tyhmyydestään muistuttaa. Toimintatavat ja ajatukset on kerenny juurtumaan niin syvälle, ettei niiden herättelemiseen tarvita ärsykkeitä. Ajatukset kehittää itse itseään ikiliikkujan tavalla. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, ihan samassa jamassa kun joka vitun kevät. Kun syksyisin alottaa syömisen ja jatkaa sitä talven yli, niin aina toukokuun alussa havahtuu ja järkyttyy. Nyt tulin vielä kesäks itäkotiin ja perjantaista lähtien oon miettiny, että vaikuttaakohan painovoima täällä eri tavalla ku lännessä vai onko täällä vaan erilaiset peilit vai miks ihmeessä näytän taas tältä. Inho tuntu kaksinkertaistuvan heti kun pääsin kotiovesta sisään, kolminkertaistu kun vilkasin jääkaappia. Miten selviän seuraavista neljästä kuukaudesta hengissä?

Kyllä näistä tilanteista on aina ennenkin selvitty, mutta ei joka kerta huvittais sotia itteään vastaan samalla tavalla. Syödä vai eikö syödä? Jos ei syö, niin syö viisinkertaisesti ylihuomenna. Jos syö, niin syö silti ylihuomenna viisinkertaisesti. Kalorien laskeminen on alotettava heti huomenna, vaikka sekin sekottaa pään. Muistaakseni se menee kuitenkin aina siihen, että mitä vähemmän sen parempi. Tänään kattoessani jalispeliä huomasin kuinka paljon sitäkin lajia kaipaan. Sitä pallokosketusta ja sitä vitutusta kun ei jaksa enää juosta (ja sen seurauksena pelin jälkeistä oloa kun ei tarvii enää juosta). Eniten kaipaan sitä viime syksyn pelitunnetta, kun oli koko kesän reenannu ja pelannu ja ensimmäistä kertaa tuntu siltä, että jaksaa, osaa ja haluaa pelata enemmän kun mitään. Sillon tuntu, että kroppa pysyy koossa ja sen saa tottelemaan tarkalleen kaikkia käskyjä. Se tuntu hyvältä. Se on varma, että jos en tämän kesän aikana mee mukaan edes reenailemaan niin Äijä saa ens syksynä pakottaa mut johonkin joukkueeseen. Nii-i, pakottaa! Taidan tarvita pallon perässä juoksua enemmän ku ite pystyn tajuamaankaan.

Lopputulos on nyt kuitenki se, että minä oon nyt lyllertäny tänne takas ja homma jatkuu... vaikkei meistä possuista edelleenkään ole tulossa yhtään mitään :D