"Seuraavat kuus viikkoa pitäs olla iha helppoa kauraa." En tiiä mitä olin just syöny ku tuolleensa kirjotin, mutta millon viimeks tollanen karkittomuus ois ollukaan helppoa? Oli se tuonki jälkeen sen viikon verran helppoa, mutta tää viikko on ollu täyttä kuraa. Oon syöny ihan mitä sattuun, myös karkkia ja sitäki ihan entisellä menolla. Ja kaikkee muutaki entisellä menolla. Turhauttavan tutulta on kyllä tuntunu parina iltana maha ihan vitun täynnä. Oon taas kerran manannu itelleni miks en osaa oksentaa ja hakannu päätä seinään kun tiiän etten varmaan tulis ikinä oppimaankaan. Torstaina vedin vähän paremmin kun muina päivinä. Vähän paremmin meinaa sitä toista ääripäätä. Heräsin kuudelta ja lähdin kaheksan tunnin työpäivään. "Aamupalan" söin puoli neljältä töitten jälkeen. En tiiä tuntuko se hyvältä. En tuntenu nälkää ollenkaan, eikä tehnyt mieli syödä. Koko viikon ajan on ollu jäätävän typerä olo. Mitä helvettiä teen, mihin oikein pyrin? Kuvottavaa. Ajatuksissa poistun mun kehon ulkopuolelle, hakkaan ja potkin maassa makaavaa arvotonta läjää: Kuole!
43 päivää jäljellä siihen mitä ootan. Pois täältä. Toivon, että syksy tuo mulle vähän paremman olon ja että saan syksyllä tehtyä jotain parempia valintoja, joilla pääsen eteenpäin. Tallaan paikallani näköjään tän kesän, vaikka oli suunnitelmat tehä itelleni jotain. Rakentaa ja kehittää erilaisia ajatuksia, tehdä itestä vähän vahvemman ja päättäväisemmän. Olishan tässä vielä aikaa, mutta tekee vaan mieli luovuttaa, vajota pään sisällä johonkin mustaan usvaan ja elää puolitoista kuukautta tajuamatta tai tekemättä juuri mitään. Pitää vaan jaksaa, vaikkei haluais. Omalta mukavuusalueelta poistuminen kehittää? Nyt ei tunnu siltä.
Yks isoin asia mikä mun pitää nyt lopettaa on naamakirjassa lorviminen ja tuttujen ihmisten instagramien kyttäily. On hauska tietää mitä tutuille kuuluu, mutta hitto ku ei niistä saa oikeeta kuvaa kun kaikki julkasee jotain ah niin uskomattomia aamubrunssiviinilasijumppajamppamaailmanparasulkomaanreissu-kuvia. Vittu yrittäkää nyt ees! Neki varmaan osaltaan vaikuttaa mun olotilaan. Tunnen etten ite tee mitään ja samalla kaikki se mikä on parasta omassa elämässä häipyy mielestä ja unohdan millasia kaikkia mahollisuuksia mulla olis jos lopettasin turhan pohtimisen, pistäsin vaan laput silmille ja menisin! Oonhan tehny tänäkin kesänä sellasia asioita, joita en oo koskaan ennen tehny ja mulla on niinä hetkinä ollu hauskinta pitkiin aikoihin. Jos vielä mietin asiaa: vaikka tekee mieli tietää mitä muut tekee, niin teenkö sillä tiedolla mitään? En tee. Ne on ihmisiä, jotka joskus oli mulle kavereita, mutta nyt on vaan päästettevä irti. En oo pitäny niihin mitään yhteyttä, eikä nekään muhun. Tarkottaa sitä ettei niitäkään kiinnosta mitä minä teen. Huomaan tarkottavani tällä niin montaa itä-kaveria, että suorastaan hämmentää. Antakoon olla. Toivottavasti samalla unohtuu monta huonoa muistoa. Ja saanhan taas syrjäytä rauhassa, mahtavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti