Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku

Ei tarvita kuin ihan hirveesti kärsivällisyyttä. Viikko sitten kirjotin syöneeni esimerkiks kaiken mitä maan päältä löytyy, mutta sen jälkeen oon pysyny ihan hyvin kontrollissa. En oo ainakaan ahminu, eikä oo tehny mielikään. Oon opetellut juomaan vettä. Aloitin kevyesti litralla päivässä, koska aikaisemmin oon juonu niin vähän. Tänään meni kaksi litraa aika helposti, eikä missään vaiheessa alkanu öklöttämään. Veden juontikin helpottaa kummasti tätä elämää. Ei tule pikkunälkiä. Pitää vaan puskea eteenpäin koko ajan ja toivoa, että tää kaikki toiminta alkaa jäämään päälle. Paljon on vielä asioita, mitä pitää muuttaa, mutta suunta on oikee.

Revi raasta raiskaa ja riko polta tuhoa tapa elo ja ilo

En osaa kirjottaa. En oikein tiiä miltä tuntuu. Päätin, että tänään on kolmas päivä putkeen mikä menee hyvin. Työt helpottaa rytmittämään elämää ja syömistä, mutta koko ajan mielessä on tietynlainen paine, että onnistunkohan sittenkään missään. Samalla tunnen itteni hödyttömäks. Aika menee turhanpäiväseen lojumiseen ja odottelemiseen ja sitten töihin. Aamusta iltaan ootan, että päivä vaan loppuu. Ihan niiku ennenki, ihan niiku viime vuonna talvella ja viime kesänä. Pitää vaan ootella jos tää nälkä alkas vaikuttamaan ja koittaa pysyä järjissään.

Mulla on koko kesä aikaa tehdä itelleni jotain. Oon kolmatta päivää vetäny jo ihan hyvin. Se on ihan oma päätös sanonko elokuun lopussa saman lauseen: "Oon kolmatta kuukautta vetäny jo ihan hyvin". Huoh, se on niin pitkä aika ja mun kärsivällisyys niin kovin rajallinen :D

Helpompi on luovuttaa kuin yrittää, kun silloin ei ees nää mitä menettää

Maanantaina palasin takaisin kaupan kassalle. Oi kyllä, kaupantäti on takas! Jännä miten noita vakio ihmisiä unohtaa vajaan vuoden aikana ja huomaa nyt kuinka hyvä se on kun joitain ihmisiä vaan unohtaa. Limamies katto silmät pyöreenä, eikä osannu ees tervehtiä. Hyi, toivottavasti se osaa pysyä kaukana ja pitää suunsa kiinni seuraavat reilut kolme kuukautta, ettei tarvii kuunnella niitä sen ärsyttäviä juttuja. Samat mäkättävät ihmiset on ihan yhtä räjähdysvalmiin näkösiä kun aikasemminkin. Osa tyypeistä sentään oli suorastaan ilosia mun näkemisestä ja ne vaan hihku, että kesä on vissiin tullu ku minä oon palannu. Hupaisaa. En vaan tiiä oonko ite niinkään ilonen. Tuntuu kuin oisin pudonnu siihen samaan kuoppaan, josta kaivoin itteni ylös viime syksynä kun lähdin pois. Enkä puhu vaan töistä...

Kotona syömiseen on ollu hiton vaikee sopeutua. Kaikkee on ja kaikki on syötävä. Jos aikasemmin vaihoehtoina oli "kaikki tai ei mitään", niin nyt se on ollu pelkästään "kaikki". Ja se jos mikä ahdistaa, varsinkaan kun en edelleenkään urheile säännöllisesti. Kyllä sen olis pitäny olla helppoa sillon kun kävi reeneissä. Miten paljon sitä tulikaan juostua ihan huomaamatta, vaan sen takia että joku käski! Olis pitäny olla helppoa. Tilanne on vaan kestettävä. Mitä jos alotan sillä, etten syö enää karkkia tai mitään höttöä... enkä leipää (enkä mielellään mitään). Kotiin asennettiin uusi jääkaappikin. En tiedä tykkäänkö siitä yhtään niin paljon kuin edellisestä. Toivon, että alan vihaamaan sitä niin paljon, ettei paljon tarvii katella.

Helpoimpia päiviä on ollu viikonloput. Nekin vaan sen takia, että oon viettäny Äijä-viikonloppuja ja sillon on aina parempi olo muutenkin. Syöminenkin tuntuu vähän normaalimmalta ja ei oo tylsiä sekunteja, joiden aikana vois miettiä syömistä ja muuta shaibaa. Kyllä tää varmaan tästä rauhottuu kotonakin. Pakkohan sen on. Oon joskus pystyny elämään täällä ihan normaaliakin elämää. Lopettasin vaan sen kitisemisen ja tekisin jotain, niin saattas vaikka auttaa!

Tulipa tiukkaa kamaa taas vaihteeks. En pysty keskittymään ees tähän kirjottamiseen niin että tästä sais itekään mitään tolkkua. Siistiä! :D

Silmät niin vettyneet ovat isäntiinsä pettyneet

Hulvatonta.

Alotan ittestäni, korjaan mun mielen, nostan mun katseen ja mun suupielet

Ei vissiin loppunutkaan tää aikakausi, niinku helmikuussa itelleni uskottelin. Ei tästä pääse irti. Ei vaikka yrittäis sulkea kaikki kanavat, jotka omasta tyhmyydestään muistuttaa. Toimintatavat ja ajatukset on kerenny juurtumaan niin syvälle, ettei niiden herättelemiseen tarvita ärsykkeitä. Ajatukset kehittää itse itseään ikiliikkujan tavalla. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, ihan samassa jamassa kun joka vitun kevät. Kun syksyisin alottaa syömisen ja jatkaa sitä talven yli, niin aina toukokuun alussa havahtuu ja järkyttyy. Nyt tulin vielä kesäks itäkotiin ja perjantaista lähtien oon miettiny, että vaikuttaakohan painovoima täällä eri tavalla ku lännessä vai onko täällä vaan erilaiset peilit vai miks ihmeessä näytän taas tältä. Inho tuntu kaksinkertaistuvan heti kun pääsin kotiovesta sisään, kolminkertaistu kun vilkasin jääkaappia. Miten selviän seuraavista neljästä kuukaudesta hengissä?

Kyllä näistä tilanteista on aina ennenkin selvitty, mutta ei joka kerta huvittais sotia itteään vastaan samalla tavalla. Syödä vai eikö syödä? Jos ei syö, niin syö viisinkertaisesti ylihuomenna. Jos syö, niin syö silti ylihuomenna viisinkertaisesti. Kalorien laskeminen on alotettava heti huomenna, vaikka sekin sekottaa pään. Muistaakseni se menee kuitenkin aina siihen, että mitä vähemmän sen parempi. Tänään kattoessani jalispeliä huomasin kuinka paljon sitäkin lajia kaipaan. Sitä pallokosketusta ja sitä vitutusta kun ei jaksa enää juosta (ja sen seurauksena pelin jälkeistä oloa kun ei tarvii enää juosta). Eniten kaipaan sitä viime syksyn pelitunnetta, kun oli koko kesän reenannu ja pelannu ja ensimmäistä kertaa tuntu siltä, että jaksaa, osaa ja haluaa pelata enemmän kun mitään. Sillon tuntu, että kroppa pysyy koossa ja sen saa tottelemaan tarkalleen kaikkia käskyjä. Se tuntu hyvältä. Se on varma, että jos en tämän kesän aikana mee mukaan edes reenailemaan niin Äijä saa ens syksynä pakottaa mut johonkin joukkueeseen. Nii-i, pakottaa! Taidan tarvita pallon perässä juoksua enemmän ku ite pystyn tajuamaankaan.

Lopputulos on nyt kuitenki se, että minä oon nyt lyllertäny tänne takas ja homma jatkuu... vaikkei meistä possuista edelleenkään ole tulossa yhtään mitään :D

Silmät kii, selkä toisen selkää vasten

Ollaan asuttu Äijän kanssa kaksi viikkoa yhdessä mun luona. Kaksi viikkoa ollaan nukuttu yhdessä mun 80 cm leveessä sängyssä, toisella niskat kipeenä ja toisella alaselkä. Silti tullaan edelleen loistavasti toimeen, enkä minäkään oo vielä hermostunut siihen ollenkaan. Meidän yhteiselo on niin käsittämättömän saumatonta. Se raukka on varmaan huomaamattaan mun tossunalla. Minunkin huomaamatta, mutta sinne se on pahasti kaivautumassa haha :D Eikai sentään. Mitä sitten tapahtui kun viimeksi kerroin sen muuttavan kaverin kanssa yhdessä? Ei niillä vielä ole yhteistä kämppää, joten se sitten jäi mun luo vielä viikoks. En tiiä jääkö se koko seuraavaks kuukaudeks kun nyt ollaan eri puolilla Suomea lomillamme ja asunto edelleen vähän hakusessa. Voi kauhistus suorastaan, mutta sen miehen kanssa mulla on niin mukavaa. Voisin luetella miljoona hyvää ominaisuutta joita en oo muissa miehissä vielä koskaan nähny, mutta tuolla yhellä ne vaan on. Oon perus ihastumissokea tällä hetkellä, enkä nää mitään huonoja puolia :D

En oo hirveemmin kirjotellu tänne ja joka kerta kun pakotan itteni kirjottamaan on vaikee keksiä mitään kirjotettavaa. En tiiä lukeeko kukaan, eikä se hirveesti kiinnostakaan. Alunperin aloin kirjottamaan itelleni ja joskus sitä vaan sai jotain kommenttia. Syksyn muuton jälkeen elämä on hiljalleen alkanu selkiytyä tai ainakin elämän tyyli on taas enemmän päivä kerrallaan. Tiedän, että opiskelupaikkani on se mitä haluan ja elämä rullaa sen ympärillä ihan mukavasti. Mulla on enemmän kavereita kun pitkiin aikoihin ja tiedän kuuluvani just tähän ympyrään missä pyörin. Se tuntuu oikealta ja tuntuis varmaan vielä enmmän oikeelta jos saisin pari pientä asiaa hiottua siitä, mutta nekin on vaan pieniä asioita.

Tänään oon siivonnu mun konetta kaikesta turhasta. Oon poistanu ihan helvetin monta kuvaa vuosienkin takaa. Löysin paljon kroppakuvia, joita on otettu kauhean kiukun vallassa ja inhon kyyneleet silmissä. Poistin ne. En siks, että ne olis ahdistanu, vaan sen takia että tätä konetta on viime viikkoina käyttänyt myös tää Äijä. Mä en missään nimessä halua, että se saa ne kuvat nähdä vahingossakaan. Oon poistanu muitakin ruokaongelmiin liittyviä asioita koneelta ja tulen poistamaan vielä lisää. Yks poiston kohteista on tää blogi. Tai blogi saa jäädä toistaiseksi bittiavaruuteen tuhoutumaan ajassa, mutta musta tuntuu nyt että tän aikakausi on ohi. Ainakin tältä erää. Äijä näki jo tätä blogia varten tehdyn sähköposti-osotteen ja koska en halunnut enempää asiaa selitellä se kysymys jäi leijumaan ilmaan. Saatan tulla joskus ahdistuksissani kirjottamaan, koska tunnukset aion pistää muistiin. Aion nyt vaan keskittyä elämään ja unohtaa tän blogin.

Olimpas vitun herkkä. Syökää pitsaa siat ja lihokaa saatana. Ei meistä kenestäkää tule kuitenka mitää :D

Hän tekee tyttöystävästäs pettäjän...eiku?

Jäi viime sunnuntaina kirjottamatta jokaviikkoinen tilannepäivitys. Nyt mulla on aamulla vähän aikaa oma rauha ennen kuin kirmaan pää kolmantena jalkana kouluun. Viime tekstin mieheen viitaten voisinkin kertoa, että äijä lemppas sen tyttöystävänsä ja on nyt asunu mun luona kohta viikonpäivät. Tunnen itteni siaks ja miesvarkaaks, ellen jopa "salarakkaaksi" kun tässä nyt ihan hissukseen kuitenkin ollaan. Ja vaikka se kuinka väittää, että tilanne on ihan okei sille ja että sen pitäis olla ihan okei myös mulle, niin silti tuntuu että oon nyt tunkenu vähän väärän väliin. Huomenna se kuitenkin kerää kimpsut ja kampsut ja muuttaa (miespuolisen) kaverinsa kanssa kimppaan, että kyllähän tässä saa onneks vähän miettimiseroa. Mun isukki varmaan hakkais ton äijän, jos kuulis että se on asunu täällä viikon :D

Syömiset onkin sitten menny oikein mainiosti tämän viikkoa kun on ollu joku kattomassa, että syön ja etten syö mitään paskaa. Vaikka on ollu hirvee nälkä niin oon jättäny ahmimatta kun en halua olla pullukkavatsana illalla. Ehkä perjantaina kierrän pitkästä aikaa hesen ja mäkin kautta koulusta kotiin :D