Siisteihin pinoihin viikattu elämä, ladattu ase piilossa kaapin perällä

33 päivää on ihmeen kaupalla vajunut jo kolmeen. Siitä voi nykyään ottaa jo yhden päivän pois, kun pääsen liitämään jo lauantaina. Töitäkään ei ole enää kun vaan yksi päivä! Tänään. Voi sitä onnea kun taas pääsee pois. Toivottavasti en taas vaan kuvittele ja toivo liikoja takaisin paluulta. Jollain lailla tuntuu taas uudelta vaiheelta elämässä, jollain asteella pelkään jo valmiiksi. Pelkään vastoinkäymisiä, vaikka niitä tulee väistämättä. Pelkään sitä, että kaikki menee lopulta huonosti. Ei pitäis, koska se käy helpommin jos sitä ajattelee. En haluais luovuttaa missään, ehkä joskus löydän jonkun tasapainon.

Tästä kesästä jäin "kummallinen" olo. Tuntuu ettei oo ikinä mielentila vaihellu näin rankasti laidasta laitaan ja näin suurella välillä. Toisinaan oon ollu ilosempi kuin pitkiin aikoihin ja sitten taas oon välillä sortunu melankoliaan. Melkein naurattais, jos ne alakuloisimmat hetket ei olis tuntunu niin pahalta. En tiedä mistä sekin johtui, mutta tunsin olevani koko kesän ajan jollain lailla itkuherkempi kuin pitkiin aikoihin. Hävettää myöntää, koska itkeminen on heikoille. En minä aio olla heikko. Tällä hetkellä olotila vamaankin siinä jossain ääripäitten välissä, olo on suhteellisen normaali.

Sanon nyt vielä, että syöminen on mennyt yllättävän hyvin. Ei oo tullu ylilyöntejä, mutta vähemmänkin olisin voinut syödä. Kyllä se tästä, etiäpäin vaan.

Tuu mut herättää, tahdon lentää,
Tuu mut vapauttaa, oonks mä ainoo,
Onneton blondi, onneton blondi,
Taio mut henkiin taas.

enooonnetonblondi

Kerro mulle jotain rauhoittavaa, joka aaveet karkoittaa...

Miten taas tuntuu tältä?

33 päivää ja haluun vaan pois.

Jos jostain joskus löytyy Jumala, ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista

Sekoan. Sekoan kyllä ihan kohta. Mulla on koko ajan jonkinlainen paniikki päällä. En tiiä mitä tälle vois tehdä, kun en oikein tiiä mistä kaikesta tää olotila johtuu. Siitäkö, että kaikki päivät tuntuu valuvan hukkaan lähinnä koska en tee (edelleenkään) muuta kuin oon koneella ja käyn töissä. Ja töissä tunnen olevani vähän turha, vaikka tavallaan tiiän etten oo. Osaan ne jutut, jotka mun pitääkin osata ja teen ne hommat jotka käsketään. Mitään sanomistakaan ei oo tullu. Oikeestihan oon kesän siellä töissä vaan, että ne saa pyöritettyä lomat läpi. Jos en oo töissä, lorvin kotona. Sama olo on ollu aikaisempinakin kesinä, varsinkin tämmösinä jaksoina kun mulla on iltavuoroja. Oon maailman turhin ihminen. En ees kehitä itteeni vapaa-ajalla. Minä vaan odotan. Odotan töihin menoa (en innolla), odotan vapaa-päivää (en kuitenkaan tee mitään fiksua), odotan Äijän näkemistä, odotan pääseväni pois täältä, odotan syksyä, koulun alkua ja töiden lopumista. Ajatus pelkästä odottamisesta saa aikaan inhottavan olon, koska se lietsoo sitku-ajattelua. Sitten kun työt loppuu... Sitten kun pääsen takaisin länteen... lässynlässyn. Mitäs nyt?

Jonkin sortin paniikki tulee kattoessa itteensä. Ihan samanlainen olotila kun aina ennenkin, mutta viime aikoina se on ollu paljon voimakkaampi. En ees tiiä miten tästä kirjottais. Tuntuu typerältä sanoa, että vihaan sitä mitä näen, kun se sana ei tunnu kuvaavan just sitä miltä sen kuuluis kuulostaa. Enemmänkin vihaan itteeni sisältä, kuvotan ulkoa ja kokonaisuudelle ei ees oo sanaa. Turha olis hyvä sana tässäkin. On turha olo ja samalla tosi turhauttava. En halua sortua säälimään itteeni, enkä ees tunnista kun sitä teen. Samalla kaikki kirjoittaminen ja muu saa mut tuntemaan itteni ihan vitun ääliöks, koska mitäpä muuta tääkään on kun säälin kerjuuta. Olevinaan tosi hyväksyttävää, mutta alitajuinen tarkotusperä on täyttä sontaa. Ihan samalla tavalla kun viimeks kirjotin kuinka kyttään ihmisten instagrameja ja kuinka ihmiset lisää sinne jotain käsittämättömiä itseään korostavia kuvia, joilla saadaan vaan mielikuva siitä kuinka mahtavaa ja ihanaa kaikki on ja jotka suorastan huutaa: palvokaa minua! Sitten ite sorrun samaan, joskin nää tekstit huutaa: säälikää minua! Ihan vitun raivostuttavaa toimintaa. Mieluummin halveksuntaa. Äkkiä nyt piippu ohimolle ja PUM!

Nyt se paniikki sai ihan uuden käänteen kun meni yläkerta jumiin tästä omasta pohdinnasta. Alko suututtamaan. Alun perin ajattelin kirjottaa kuinka en haluu tulla lihavaks edes vahingossa ja kuinka paljon pelottaa, jos jostain syystä paino nouseekin. Pienikin painon nousu tuntus just nyt ihan hirveeltä. Sekin saa mut panikoimaan. Katoin ennen kirjottamista monta kuvaa ylipainosista ihmisistä, paljon reverse thinspoa ja mietin onko väärin laittaa tänne semmosia kuvia. Päädyin siihen, että se on väärin niin kauan kun tunnen olevani ite samanlainen kasa paskaa. Enkä minä ees ole mikään toisia tuomitsemaan tuolla äskeisellä lauseella. Vituttaa niin paljon ettei veri kierrä. Meni tää kirjotuskin iha reisille, mitä täällä tapahtuuuu? :D

Mullon kuva mun pääs jota en voi muuttaa

"Seuraavat kuus viikkoa pitäs olla iha helppoa kauraa." En tiiä mitä olin just syöny ku tuolleensa kirjotin, mutta millon viimeks tollanen karkittomuus ois ollukaan helppoa? Oli se tuonki jälkeen sen viikon verran helppoa, mutta tää viikko on ollu täyttä kuraa. Oon syöny ihan mitä sattuun, myös karkkia ja sitäki ihan entisellä menolla. Ja kaikkee muutaki entisellä menolla. Turhauttavan tutulta on kyllä tuntunu parina iltana maha ihan vitun täynnä. Oon taas kerran manannu itelleni miks en osaa oksentaa ja hakannu päätä seinään kun tiiän etten varmaan tulis ikinä oppimaankaan. Torstaina vedin vähän paremmin kun muina päivinä. Vähän paremmin meinaa sitä toista ääripäätä. Heräsin kuudelta ja lähdin kaheksan tunnin työpäivään. "Aamupalan" söin puoli neljältä töitten jälkeen. En tiiä tuntuko se hyvältä. En tuntenu nälkää ollenkaan, eikä tehnyt mieli syödä. Koko viikon ajan on ollu jäätävän typerä olo. Mitä helvettiä teen, mihin oikein pyrin? Kuvottavaa. Ajatuksissa poistun mun kehon ulkopuolelle, hakkaan ja potkin maassa makaavaa arvotonta läjää: Kuole!

43 päivää jäljellä siihen mitä ootan. Pois täältä. Toivon, että syksy tuo mulle vähän paremman olon ja että saan syksyllä tehtyä jotain parempia valintoja, joilla pääsen eteenpäin. Tallaan paikallani näköjään tän kesän, vaikka oli suunnitelmat tehä itelleni jotain. Rakentaa ja kehittää erilaisia ajatuksia, tehdä itestä vähän vahvemman ja päättäväisemmän. Olishan tässä vielä aikaa, mutta tekee vaan mieli luovuttaa, vajota pään sisällä johonkin mustaan usvaan ja elää puolitoista kuukautta tajuamatta tai tekemättä juuri mitään. Pitää vaan jaksaa, vaikkei haluais. Omalta mukavuusalueelta poistuminen kehittää? Nyt ei tunnu siltä.

Yks isoin asia mikä mun pitää nyt lopettaa on naamakirjassa lorviminen ja tuttujen ihmisten instagramien kyttäily. On hauska tietää mitä tutuille kuuluu, mutta hitto ku ei niistä saa oikeeta kuvaa kun kaikki julkasee jotain ah niin uskomattomia aamubrunssiviinilasijumppajamppamaailmanparasulkomaanreissu-kuvia. Vittu yrittäkää nyt ees! Neki varmaan osaltaan vaikuttaa mun olotilaan. Tunnen etten ite tee mitään ja samalla kaikki se mikä on parasta omassa elämässä häipyy mielestä ja unohdan millasia kaikkia mahollisuuksia mulla olis jos lopettasin turhan pohtimisen, pistäsin vaan laput silmille ja menisin! Oonhan tehny tänäkin kesänä sellasia asioita, joita en oo koskaan ennen tehny ja mulla on niinä hetkinä ollu hauskinta pitkiin aikoihin. Jos vielä mietin asiaa: vaikka tekee mieli tietää mitä muut tekee, niin teenkö sillä tiedolla mitään? En tee. Ne on ihmisiä, jotka joskus oli mulle kavereita, mutta nyt on vaan päästettevä irti. En oo pitäny niihin mitään yhteyttä, eikä nekään muhun. Tarkottaa sitä ettei niitäkään kiinnosta mitä minä teen. Huomaan tarkottavani tällä niin montaa itä-kaveria, että suorastaan hämmentää. Antakoon olla. Toivottavasti samalla unohtuu monta huonoa muistoa. Ja saanhan taas syrjäytä rauhassa, mahtavaa!

Laimenna mut, haalista mut, poista kokonaan

Kahta päivää vajaat kuusi viikkoa sitä karkittomuutta sitten kesti. Ihan hyvän aikaa ottaen huomioon, etten muista millon olisin ollu niin pitkän aikaa ilman karkkia. Varmaan edelleen silloin ysiluokalla kun kaverin kanssa keksittiin pitää täysin herkuton tammikuu. Säälittävää.

Ei harmita, vaikka karkkien "maistaminen" oli lähinnä yhtäkkinen päähänpisto. En syönyt mitenkään erityisen paljon. Normaali "paljon" jäi myös saavuttamatta, mutta silti sain mahan sekaisin. En tajua mikä sitäkin nykyään vaivaa. Saan sen tosi helposti sekaisin, varsinkin jos vedän kuraa(, jota on vedetty viimeaikoina vähän vähemmän). Mitä vähemmän imasen kuraa, sitä helpommin mahan saa niillä sekaisin. Sen lisäks ne karkit ei maistunu juuri miltään. Paskaa. Odotin parempaa, jotain voimakkaampaa. Maistu typerältä, sai aikaan ärsyttävän olon ja toi mieleen huonoja muistoja. Syytän väsymystäkin niillä. Jos olisin maailman vaikutusvaltaisin ihminen niin karkkien valmistaminen kiellettäis. Koska karkit olikin maailman suurinta kuraa, niin nyt voin hyvillä mielin olla taas seuraavat monen monta viikkoa ilman karkkia. Seuraavat kuus viikkoo pitäs olla iha helppoa kauraa.

Ps. Töitä jäljellä 56 päivää. Kaheksan viikkoa. Kuolema.

On uneni kauhua pimeää mut elämä pinnalta sileää

Mitä piti eilen illalla kirjottaa. Ei ihan tullu ulos, ku tuliki jotain ihan muuta. Tänään oonki yllärillä taas iltavuorotöissä niin kerkeen aamupäivän selostaa omiani miten sattuu. Viis viikkoo jo ilman karkkia. Tuntuu hyvältä, että on pystynyt siihen ja joka kerta kun nään karkkia ajattelen, etten voi ottaa koska se suuttumisen ja vihan määrä itseä kohtaan olis ihan käsittämättömän hirvee. Voin kuvitella sen hetken eka karkki suussa kun tajuaa, että samaan tilanteeseen pääseminen vie taas viisi viikkoa ja että seuraavien viiden viikon jälkeen vois olla jo ollu kymmenen viikkoa ilman karkkia. Raivoasisin. Jäätelön kanssa mun ajatukset ei oo niin voimakkaat, mutta oon ollu ilman sitäkin päätöksestäni asti ja oikein tyytyväinen olo tulee siitäkin. Voisin ehkä syödä jätskiä jossain paikoissa, kuten mummolassa, jossa pitää hirveästi selitellä miks ei halua. Se on raivostuttavaa. Oon joskus käyny lähes samanlaisen taistelun mummon kanssa, kun "kyllähän nyt aina voi vähän ottaa". Joo ei voi, jos haluaa pysyä päätöksissään.

Toisinaan ruoan kanssa menee paremmin. Yleiskuva on alkanut muuttua paremmaks, mutta näitä tämmösiä päiviä, kun syöminen ei tunnu hyvältä tai tuntuu että olis syöny liikaa, tulee edelleen joka viikko. En ees tiedä kuinka paljon oon energiamäärän mukaan syöny, mutta kun se vaan tuntuu huonolta niin sitten se on huono. Joku vähän fiksumpi unirymikin saattais parantaa oloa, ettei vaan tulis turvonnut olo jo ihan vaan valvomisesta ja pitkään nukkumisesta. Eilen vasta yhden aikaan nukkumaan. En ymmärrä miten saan aikaa tuhottua lojumalla.

En oo varmaan koskaan sitten ala-asteen ykkösluokan alkamisen odottanut syksyä näin paljon. Haluun pois täältä, pois töistä ja takasin mun omaan rauhaan elämään sellasten ihmisten kanssa, joita tarviin nyt. Töitä jäljellä (tj!) ja pois pääsemiseen 60 päivää. Jaksaa...

Puilla on lehdet, taivaalla on tähdet, minulla ei ole mitään jos sinä lähdet

Monena iltana kuvittelen tulevani kirjoittamaan sitten kun kaikki muut on menny nukkumaan, puhelin on hiljaa ja saan rauhassa keskittyä. Sillon alkaa kuitenkin yleensä väsyttämään niin paljon, ettei ajatus pysy kasassa, en jaksa alkaa näpyttelemään mitään turhaa shaibaa ja ajelehdin vaan selaamaan netissä kaikkia mahdollisia suomi24-keskusteluja joistain umpiturhista valitusaiheista. Kertoo jotain mun turhasta elämästä tällä hetkellä. Parit viikonloput on ollu hyviä ja juhannuskin suorastaan riemukas, koska oon saanu viettää ne Äijän kanssa. Varmaan tällä hetkellä ainut ihminen, joka pitää mut järissäni, suhteellisen elämäniloisena ja jonka näkemistä ootan koko ajan. Jos en oottais sen näkemistä, en tiiä olisko tässä juuri hirveesti mitään odottelemista. Olis vaan olemista, lojumista ja elämisen velvollisuudesta huolehtimista. Kaikki varmaan tuntus pelkästään velvollisuudelta. Ei onneks tule yhtään mieleen toissa talvi taikka vähän viime kesäkin...

Tuntuu hassulta lukea niitä vanhoja tekstejä, joissa mainitsin Äijästä ensimmäisiä kertoja. Hassua mitä kaikkia asioita ne tuo mieleen ja miten paljon erilaisia muistikuvia. Miten paljon se ihminen on perseelle potkimisella, patistamisella, uskomattomalla käsivällisyydellä ja odottamisella saanu musta irti. Aika moni olis varmasti kyllästynyt ja turhautunut, jos nyt esimerkiks melkein jokaista kipeää vastausta olis saanu kiukuissaan odotella useamman tovin, minun siinä kieriskellessä penkillä tuppisuuna vastausta hakiessa. Jotenkin niiden muistikuvien jälkeen on kaikista hassuinta, että se nimi seikkailee täällä edelleen. Ja miten onnellinen oon siitä, että se tosiaan on se sama ihminen koko ajan. Jos vielä jotain hassua tästä voi hakea, niin Äijähän tietää tästä blogista ja on varmaankin kolunnut sen läpikotaisin keväällä. Todellisena kovanaamana (joka on saattanut vähän pehmentyä viime aikoina... ihan vahingossa vain!) en osaa sanoa kaikkea aina suoraan päin naamaa, mutta toivon että jos Äijä tämän sattuu vahingossakaan lukemaan, niin saisin sen kasvoille edes pienen hymyn.

Ei oo helppoa olla edes mitättömältä kuulostavan 253,52 kilometrin päässä toisista näitä neljää kesäkuukautta ja toivoa, että vois nähdä mahdollisimman paljon. Varsinkaan sen jälkeen kun erillään oleva aika alkaa saavuttaa samaa tasoa kuin mitä kerettiin keväällä olla yhdessä kuin paita ja peppu. Siltikään ei oo ollu yhtään iltaa millon en olis toivonu saavani nukahtaa Äijän silitykseen ja aamulla herätä tuijottamaan suoraan silmiin. Tai edes herätä silmät levälleen kiireeseen, kun kouluun lähtöön on 10 minuuttia aikaa ja silti toinen jää vielä makaamaan sängylle. On niin paljon tapahtumia, joita haluais kokea yhdessä. Haluis vaan jakaa ne kokemukset, ihan tavalliset arkipäiväiset asiatkin. Niin monta tapahtunutta tarinaa, jotka haluais vaan innoissaan kertoa suoraan kasvokkain. Niin monta hetkeä, joiden aikana ettii Äijää ympäriltä, koska tietää että jos se kuulis niin se tajuais tai osais ainakin sanoa jotain fiksua. Ja kuinka monta kertaa haluais vaan nähdä sen yhden ihmisen hymyn ja kuulla naurun? Se on parasta. Lohtuna on että neljä kuukautta on lyhyt aika ja kohta ollaan jo puolessa välissä. Tiiän että sie oot siellä ja saat uskoo, että mie oon täällä vaan siun takia. On ikävä.

Stella.

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu

kinosten alle hautautuu.

Täytyy olla lujasta luusta

että selviytyy

Hangen alla paine kasvaa

kestänkö sen mitä vaaditaan

Rakas , onneks sä oot siinä

silität mun hikistä päätä

joku taika sulla on, sillä

Sinä vain, sinä vain

saat mut luottamaan

meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain

saat mut tuntemaan, että mä kelpaan

No nyt herkulesperkules! En tullu ees kirjottamaan mitään tämmöstä, mutta sitten aivot pehmeni. Kuinkakohan moni häpes silmät päästä tai lonksutti leukojaan, että lässynlässyn senkin lälly!

No mutta kyllähän työ tiiätte tän, että 

"Ystävyys on kuin housuun kuseminen talvella: kaikki sen näkevät, mutta vain sinä tunnet lämmön."