Ihmiset, jotka uskovat fysiikkaan tietävät, että menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ero, on vain itsepäisesti pysyvä illuusio.

Soitan musiikkia puhelimelta, joka on kytketty kajareihin. Puhelin on lattialla penkin vieressä, mutta en jaksa nostaa sitä ja vaihtaa biisiä. Kiitos 2017 ja tekniikka, voin vaihtaa biisiä tietokoneelta käsin. Ei tartte kurottaa. Ehkä tää kertoo jotain mun laiskuudesta nykyään. Kämppä näyttää räjähtäneeltä. Keskellä olohuonetta on pari päivää lojunut iso pahvilaatikko, jossa tuli uudet keittiöpenkit. Ehkä saan raivattua tuon pois ennenkuin pöytä tulee. Kai täällä saa näyttää vielä rähjäseltä jos oon vasta kaks viikkoa sitten muuttanut?

Niin tosiaan. Muutin! Muutin takas itään. Opiskelu jatkuu nyt täällä seuraavat kahdeksan kuukautta. Harjoittelua koko aika, huhhuh. Oli helpotus päästä pois opiskelukaupungista. Ahdisti, ahdisti, ahdisti. Enemmän kuin pitkiin aikoihin. Ennen joulua alko vähän helpottamaan, mutta sitten tulikin taas takapakkia. Koko viime syksyn ajatteleminen ahdistaa edelleen niin paljon, että yritän vaan pyyhkiä koko sen ajan pois mielestä. Parempi oikeestaan yrittää pyyhkiä viimeset kolme vuotta. Kaikki sinne asti kun juhlittiin ylppäreitä. En kyllä haluu muistella aikaa ennen sitäkään. Tuntuu että jokaiseen aikakauteen liittyy jotain patoutuneita tunteita, jotka on parempi unohtaa kun miettiä.

Opin viime syksynä oksentamaan. Vihdoin. En oksentanut hirveän montaa kertaa, mutta kaikenlaista helppoa. Ensimmäisenä oksensin jäätelöä. Se tunne kun saat paskaa ensimmäistä kertaa kurkusta ulos on todella mielenkiintoinen. Tunsin riemua siitä että onnistuin, mutta samalla se vaan pahensi oloa. En voi tehdä niin. Idässä en ole sitä enää tehnyt. Sen sijaan leikin veitsillä. Oon alkanu ymmärtää miksi teen niin. Ymmärrys tekee siitä lähes sallittavaa toimintaa. Viillän, koska fyysinen kipu on helpompi käsitellä kuin henkinen. Ja jos minkä tahansa saa muutettua fyysiseks, teen sen. Tiedostan ettei jäljet oo kauniita, mutta koko ajan opin uutta. Ei enää toppirajan ulkopuolelle ja aina edellisten päälle. Viime viikko meni pitkälti urheillessa, mutta sillä en saa mitään ahdistusta pois. Itkin silti.

Ei, en halua kuolla, mutta toivoisin ettei enää tarvitsis herätä.