Kauheen vaikee mitään kirjottaa kun mitään ei tapahdu. Voin tässä kaikille kehuskella taas sosiaalista elämääni, joka ei oikein millään ota tuulta purjeisiinsa. Oon ehkä epäsosiaalisempi kuin koskaan. Tutkin puhelimen lokia ja tulin siihen tulokseen, että sekin on ihan turha laite. Maaliskuussa en lähettänyt yhtään tekstiviestiä, vaikka minulle lähetettiin kolme viestiä. Yhden sain veljeltä, yhden kaverilta (mutten jaksanut vastata, koska se olis ollu ihan turhaa) ja yhden sähköyhtiöltä. Puheluja sain neljä. Yksi siltä samalta kaverilta, jolta sain viestin (mutten vastannut tähän puheluun, koska olin töissä. Ja tämän jälkeen sain sen tekstiviestin), yhdet molemmilta veljiltä ja iskältä. Soitin kolme puhelua! Sitten tajusin, että yhteen niistä ei vastattu, joten soitinkin vaan kaksi puhelua; iskälle ja veljelle. Olen ollut soittoaktiivinen kahden puhelun verran maaliskuussa. Tässä kuussa saldot on vielä pyöreet nolla, mutta en tiedä voiko maaliskuusta edes huonontaa tulosta?
Myönnän, olen ihan helvetin yksinäinen tällä hetkellä. Ainoat sosiaaliset kanssakäymiset on kassalla töissä mummojen kanssa papattaen vanhuuden vaivoista ja säästä: "Oooah, yöllä oli hurjat kymmenen astetta pakkasta!! OMG" ja sitten lauon omanikäisilleni ihmisille ihan sekopäisiä mukahauskoja vitsejä. Nuhanenää en oo saanu nauramaan, mutta eilen se vähän hymyili (näytti niin vittuuntuneelta, että sen oli pakko olla jo hymy!) Se ei oo hirveesti käyny sen jälkeen kun repesin sille käytännössä päin naamaa (haloo se kävi viis kertaa kuuden tunnin aikana!), mutta enpä oo kyllä ollu iltavuorossakaan hirveesti ja se käy yleensä sillon. Tänään se kävi päivällä häviämässä pelikoneella, mikä oli suorastaan historiallista. Siis se päivällä käynti, ei häviäminen...
Vaikka oon yksinäinen, niin oon silti kaikessa masentuneisuudessani hyvin hyvin iloinen tästä yksinäisyydestä. Ei tarvii olla koko ajan lupautumassa johonkin toimintaan, ei tarvii vittuuntua ihmisistä jotka ei tajua lähteä kyläilemästä ennen kuin pää hajoaa. En kestä ihmisiä pitkiä aikoja kerrallaan ja hermostun helposti. Itseasiassa en jaksa olla hirveen ilonen muutenkaan, kun töissä pitää olla niin positiivinen ja ilonen kassalla. Kulutan töissä kaiken sosiaalisuuteni loppuun ja loppupäivän mökötän omissa maailmoissani. Mulla on menossa vähän vajavainen Amppari-dieetti, syön joka päivä amppareita ja pysyn erossa muusta hötöstä. Tää tuntuu toimivan ihan hyvin, vaikka tänään söin kyllä suklaatakin ja posket poksahti paksuks aika pikaseen.
En jaksa olla sosiaalisesti aktiivinen (vai aktiivisesti sosiaalinen), niin että ottaisin ite yhteyttä ihmisiin. Jotenka oma vika, oon kaiketi tän ennenkin tänne kirjottanu. Mulle kävis semmonen tyyli, että olis aina joka kylässä semmonen hengailupaikka, jonne tyypit kokoontuis koulujen ja töiden jälkeen hengailemaan. Ei sovita mitään aikoja vaan jos siellä on joku niin sitten on ja jos ei niin ei. Tai miks tässä maailmassa on aina niin kiire tai suunniteltu kaikki, ettei voi löytää tuttuja vaikka yhtäkkiä kaupungilla ja jäädä vaan niiden kanssa tekemään jotain... mitä vaan. Voi luoja oon nolo yksinäinen nyyhkyttävä läskipallero, kohta keksin varmaan jonkun koulukiusaamistarinan, se kun tuntuu olevan niin muotia, ja sitten kaikki säälii minua. Tuli tuosta nolosta mieleen, että tänään tullessani koloon meni noin kymmenen minuuttia kun mun ovisummeri soi ja olin ihan yhtä kysymysmerkkiä, että kuka siellä muka voi olla. En keksiny ketään muuta kuin isoveljeni ja aattelin, että se on varmaan nähny kun tulin ja tulee nyt jotain vittuilemaan yms. Vastasin tuohon ovipuhelimeen, niinkin tuttavallisesti kuin huutamalla: "WHOOOT?" Seuraavaks kuulen kun joku naisääni alkaa puhumaan Jeesuksesta ja kuinka hän olisi tulossa minulle sanaa levittämään. Kiva, nyt just ei oole aikaa. Kaupunkielämä, ah.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti