Oon hauska. Poistin jälleen kaikki vanhat tekstit. Ei sille erityisempää syytä löydy, ei vaan tuntunu enää hyvältä. Ei tunnu muutenkaan hyvältä, vaikka ne on poissa näkyvistä. Mietin koko blogin poistamista, mutta sitten taas puolen tunnin päästä teki mieli kirjoittaa. En enää tiedä mitä tekisin. Tarvitsisin varmaan kallonkutistajan apua tai ainakin tarvitsisin ihmisen jolle puhua. En kuitenkaan tiedä kelle tai mistä hakisin apua. YTHS:n terveyskyselyyn vastasin niin että vastaukseksi sain: "Sinulla näyttäisi asiat olevan oikein hyvin." Ei tarvita käyntiä, vaan senkun mennä posottelet eteenpäin vaan! Toivoisin, että joku huomais miltä kaikki tuntuu täällä pinnan alla, mutta ymmärrän varsin hyvin olevani mestari peittämään kaikki tunteeni. Ei kukaan oikeesti voi huomata sitä, ellen kerro tai näytä sitä muille. Vastaan terveyskyselyssä suhtautumiseni ruokaan olevan terve, joten ei kukaan ala epäilemään. Koulussa en käy syömässä vaan katoan pikimmiten vessaan/ulos siksi aikaa kun muut tekevät lähtöä, ettei tarvitse selitellä miksei käy syömässä. Jos kysytään sanon tekeväni sen myöhemmin, koska juuri nyt ei ole nälkä. Kotona valehtelen kirkkain silmin käyväni kouluruokailussa ja tekeväni itselleni ruokaa kolossa. Uskottavuuden säilymiseksi selitän tarvitsevani suurempia lautasia tai pienemmän kattilan voidakseni paremmin toteuttaa näitä riemukkaita ruokahetkiäni. Tiristin muistini just ihan äärimmilleen ja sain sen verran menneestä viikosta irti, etten oo tällä viikolla syöny yhtään kunnollista ateriaa. Maanantaina vielä yritin leikkiä terveellistä ostamalla porkkanoita ja kurkkua dipatakseni niitä kermaviilikastikkeeseen, mutta loppujen lopuksi en oo kertaakaan tehny ruokaa täällä ollessani. Oon sen sijaan syöny kahtena iltana puoli litraa jäätelöä, joka ilta karkkia ja tänään kruunasin illan limpparilla. Oon ollu loputtoman väsynyt ja joka aamu kärsinyt vatsakivuista. Karkki tai sipsit ei tuota ollenkaan mielihyvää. Ne ei anna enää sitä mitä odotan niiltä. Yksikään karkki ei oo maistunu hyvälle, mutta silti mulla on pakkomielle ostaa karkkia ja syödä kaikki loppuun vaikka ei maistu. Sen sijaan einekset on alkanu himottaa entistä enemmän. Kolmioleivät, majoneesimakaronisalaatit ja kaikki kylmänä nautittava valmismössö. Kaikesta tulee yhtä paha olo niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kaiken kaikkiaan ehkä parempi purkaa kaikki tämmöset jutut tänne blogiin, kuin lähteä etsimään ihmistä jota kiinnostaa ja joka osais auttaa. En kaipaa edes vertaistukea vaan auttajaa.
Joskus viime kuun lopulla kirjoitin kuinka oon löytäny oman paikkani tässä maailmassa ja paskat. Se oli taas vissiin niitä yhden päivän hairahdusajatteluja. Oon tällä viikolla joka päivä kävelly jalkani kuolleiks kaupungin katuja ja miettiny, miettiny, miettiny. Mietin sitä kuinka tää kaupunki saa mun kiharat niskavillat tikkusuoriks, kuinka mun ehkä kuitenkin olis tarkotus vaihtaa maisemaa ja sitä puuttuuko mun elämästä jotain vai onko siinä jotain liikaa koska oon tämmönen. Yöhön valmistautuva kaupunki on kaunis. On pimeää, mutta silti hirveesti valoja päällä. Vastaantulijoita ei tunnista, kasvoja ei erota, autoilijat on kaikki tuntemattomia. Muistin taas miks rakastan talvea ja sen mukana tulevaa pimeää. Oon kierrelly siltojen alla ja ihan uusia reittejä ja eksyny paikoille jotka on ihanan murhaa ennustavia kaikessa karmeudessaan (ainakin pimeällä). Melkein odotin löytäväni ruumiin yhdeltä rannalta. Se jos mikä oli kiehtovaa. Tässä kaupungissa on kuitenkin ihan liikaa tuttuja ihmisiä. Pelkään koko ajan kadulla törmääväni johonkin puolituttuun joka tuo tullessaan huonoja muistoja, enkä edestiedä pitäiskö tervehtiä vai ei! Tarzankin on ihan viime päivinä muuttanut pois. Joko etelämmäs Suomea tai sitten se lähtee ulkomaille. En oo ihan varma, mutta nuo tiedonrippeet nyt oli ainoot mitä sain irti netistä. Ei auta kun unohtaa, ei oo mitään mahiksia saada sitä enää järkevällä tavalla kiinni. Tuntuu siltäkin osalta niin tyhmältä. Menetin mun haaveet, kaikki kuvitellut seinät kaatu. Oon just niin liian haaveileva ja nuoruuden hölmö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti