Boys don´t cry

Joka päivä mietin eikö tää vois jo loppua. En jaksa enää. En halua mennä edes reeneihin, vaikka tiedän että ne ois parasta lääkettä tähän vaivaan. En jaksa lihoa enää. Minä vaan kuitenkin syön. Syön niin kuin päivä olis viimeinen. Ja olin ihan oikeessa siinäkin tapauksessa kun vielä viime keväänä kieltäydyin kaikesta alkoholista. Minä kuulun riskiryhmään alkoholisoitumisessa. Oon jo koukussa sokeriin, joten uusiin aineisiin koukuttuminen on vain ajan ja kokeilemisen kysymys. Oon juonu tänä syksynä enenmmän kuin koskaan (tosin ihan mikä tahansa määrä on enemmän kuin koskaan, koska ennen en juonut ikinä). Maisteleminen lähti siitä viattomasta viinapaukusta syyskuisella kaupungilla kun meidät toivotettiin tämän pikku napaisun kautta tervetulleiksi yliopistoon. Nyt oon maistellut oluita ja lonkkuja ihan omasta tahdostani ja löytänyt sieltä suosikkini, tajunnut ettei siideri ole minua varten ja ennen kaikkea sen ettei tippa tapa, eikä ämpäriin huku... Tästäkö lähtee minun rappioelämäni. Tervetuloa puiston penkit, kilisevat alkon kassit, Pirkka-olut ja jatkuva jano. Mulla olis tuolla työpaikan ympäristössä jo kaveriporukka ottamassa avosylin vastaan ja uskosin, että ne häätkin vielä järjestys sen kuuman spugepoikaystävän kanssa. Sitä ei saa tapahtua. Painoin tänään ihan hemmetisti liikaakin, jälleen enemmän kuin koskaan ennen ja sekös pistää nupin tiukalle. En vaan pääse irti tuosta saakelin sokerista nyt kun minulla on valta päättää itse mitä asioita ostan kaupasta. Jos vähän valaisen mitä tänään on syöty, niin banaani aamupalaks, päivällä kaksi päälekkäistä leipää isolla kukkareella voita ja sitten illalla yhteen putkeen meni kaks pussia nuudeleita, kuusi suklaapatukkaa, olut- ja lonkkutölkki ja 500 g Fazerin suklaakakku. Jestas oli muuten ostos puolen kilon kakku ja yksin kaikki naamariin. Se oli -30% niin aattelin olla kiva ja pelastaa sen sieltä kaupasta. Olisin niin onnellinen jos painaisin edes 65 kg. Viimeks kun painoin sen verran, en osannut iloita siitä. Nyt antaisin mitä vaan. Se on n. 5 kilon päässä. Päätin just, että tavoittelen sinne nyt. Tekis mieli kirjottaa tähän perään kaikki kirosanat, mitkä tiiän. Mutta kai sitä voi olla katu-uskottava ilman niitäkin kunhan vaan tekee mitä pitää. Varsinkin kun se kirosanalista jäis aika vaatimattomaks... Ajattelin huomenna mennä jopa jokaiselle luennolle! Keksin siellä kylläkin aina jotain muuta kuin aiheeseen kuuluvaa tekemistä. Tänään piirtelin autoja. Hmm.. ja minussako on Suomen tulevaisuus?

Välillä en oikein itekkään saa selvää omasta kirjotuksestani kun yritän sitä lukea uudelleen. Yleensä vaan kohautan olkiani ja painan Julkaise-nuppulaa. On kai sekin joku tapa pitää oikkein blokia...