Ei riitä enää perunamaa ja hyvä emäntä

Mitähän sitä tekis. Ei oo oikein mitään mistä ottaa kiinni. Aamulla heräsin vasta ysiltä ja skippasin (tietoisesti) siinä samalla yhden luennon. Jumppasin Jillianin 30 day shredin ykkösen ihan huvikseni vaan, keitin kaurapuuron ja lädin vasta 12 kouluun. Tylsistyin luennolla ja palasin takasin koloon. Eikä mitään tekemistä. Raivostuttavaa kun olis vaikka miten aikaa tehdä vaikka mitä, mutta en tiedä mitä tekisin. Laihdutuksen osalta homma hallussa: ruokailut suunniteltu ja osa toteutettu, jumpattu ja illalla aion vielä pyöräillä. No problemo! Olis hauska nähdä "kavereita", mutta tiiän että jos nään niitä niin minua alkaa vaan ärsyttämään :D Hauskoja kavereita mulla. Mutta siis ongelmana olen edelleenkin minä itse. En ota kehenkään yhteyttä, koska en tiedä haluaisko ne etes nähdä minua. Jos ne aatteleekin että voi juma pitikö tuonki nyt ottaa yhteyttä. Toisekseen en osaa enää nähdä kavereita. En oo pitkiin aikoihin tehnyt mitään toisten ihmisten kanssa, enkä uskalla pyytää ketään tännekään kun en tiedä mitä pitää tehdä jos joku tänne tulee. Syömistä ei ainakaan ole, ei kahvia öö... Tiedossa vain kiusallisia hiljaisia hetkiä, hulvatonta. Ja mitä teen kun toleranssi menee täyteen? Sietotoleranssi. En todellakaan kestä ikuisuuksia samaa ihmistä ja yleensä ihmisestä riippuen jaksan toista erittäin vähän aikaa. Heitänkö vieraan parvekkeelta pellolle, vai mitä? Sanon, että alappas lähteä, en jaksa sua enää. Tervetuloa vaan meikäläisen luo... ja tervemenoa samantien. Kirjastossa kävin sentään ja lainasin kaksi minua oikeesti kiinnostavaa kirjaa. Yllärillä toinen on syömishäiriö-kirja ja toinen semmosia kivoja ja kepeitä aiheita kuin huumeita ja itsemurhia käsittelevä. Oon huumorimiehiä!

Tämä onkin varmaan sitä hauskaa ja riehakasta opiskelijaelämää...