Vuodet kuluu mutta tuuli ei käänny, vielä jätämme veneemme rantaan sillä pelkuruutta veremme kantaa

Hengissä! Valitettavasti vielä ihan yhtä hyvässä lihassa kuin aikasemminkin. Tuntuu siltä, ettei hyvältä tunnu. Tuntuu, että oon ihan pihalla. En tiedä mitä tapahtuu, en tiedä mitä pitäis tehdä. Pelkään.

Tuntuu väärältä kirjoittaa. Väärältä olla mitään, iloinen, surullinen. On väärin olla olemassa. Ahdistaa ja kuristaa.

Siisteihin pinoihin viikattu elämä, ladattu ase piilossa kaapin perällä

33 päivää on ihmeen kaupalla vajunut jo kolmeen. Siitä voi nykyään ottaa jo yhden päivän pois, kun pääsen liitämään jo lauantaina. Töitäkään ei ole enää kun vaan yksi päivä! Tänään. Voi sitä onnea kun taas pääsee pois. Toivottavasti en taas vaan kuvittele ja toivo liikoja takaisin paluulta. Jollain lailla tuntuu taas uudelta vaiheelta elämässä, jollain asteella pelkään jo valmiiksi. Pelkään vastoinkäymisiä, vaikka niitä tulee väistämättä. Pelkään sitä, että kaikki menee lopulta huonosti. Ei pitäis, koska se käy helpommin jos sitä ajattelee. En haluais luovuttaa missään, ehkä joskus löydän jonkun tasapainon.

Tästä kesästä jäin "kummallinen" olo. Tuntuu ettei oo ikinä mielentila vaihellu näin rankasti laidasta laitaan ja näin suurella välillä. Toisinaan oon ollu ilosempi kuin pitkiin aikoihin ja sitten taas oon välillä sortunu melankoliaan. Melkein naurattais, jos ne alakuloisimmat hetket ei olis tuntunu niin pahalta. En tiedä mistä sekin johtui, mutta tunsin olevani koko kesän ajan jollain lailla itkuherkempi kuin pitkiin aikoihin. Hävettää myöntää, koska itkeminen on heikoille. En minä aio olla heikko. Tällä hetkellä olotila vamaankin siinä jossain ääripäitten välissä, olo on suhteellisen normaali.

Sanon nyt vielä, että syöminen on mennyt yllättävän hyvin. Ei oo tullu ylilyöntejä, mutta vähemmänkin olisin voinut syödä. Kyllä se tästä, etiäpäin vaan.

Tuu mut herättää, tahdon lentää,
Tuu mut vapauttaa, oonks mä ainoo,
Onneton blondi, onneton blondi,
Taio mut henkiin taas.

enooonnetonblondi

Kerro mulle jotain rauhoittavaa, joka aaveet karkoittaa...

Miten taas tuntuu tältä?

33 päivää ja haluun vaan pois.

Jos jostain joskus löytyy Jumala, ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista

Sekoan. Sekoan kyllä ihan kohta. Mulla on koko ajan jonkinlainen paniikki päällä. En tiiä mitä tälle vois tehdä, kun en oikein tiiä mistä kaikesta tää olotila johtuu. Siitäkö, että kaikki päivät tuntuu valuvan hukkaan lähinnä koska en tee (edelleenkään) muuta kuin oon koneella ja käyn töissä. Ja töissä tunnen olevani vähän turha, vaikka tavallaan tiiän etten oo. Osaan ne jutut, jotka mun pitääkin osata ja teen ne hommat jotka käsketään. Mitään sanomistakaan ei oo tullu. Oikeestihan oon kesän siellä töissä vaan, että ne saa pyöritettyä lomat läpi. Jos en oo töissä, lorvin kotona. Sama olo on ollu aikaisempinakin kesinä, varsinkin tämmösinä jaksoina kun mulla on iltavuoroja. Oon maailman turhin ihminen. En ees kehitä itteeni vapaa-ajalla. Minä vaan odotan. Odotan töihin menoa (en innolla), odotan vapaa-päivää (en kuitenkaan tee mitään fiksua), odotan Äijän näkemistä, odotan pääseväni pois täältä, odotan syksyä, koulun alkua ja töiden lopumista. Ajatus pelkästä odottamisesta saa aikaan inhottavan olon, koska se lietsoo sitku-ajattelua. Sitten kun työt loppuu... Sitten kun pääsen takaisin länteen... lässynlässyn. Mitäs nyt?

Jonkin sortin paniikki tulee kattoessa itteensä. Ihan samanlainen olotila kun aina ennenkin, mutta viime aikoina se on ollu paljon voimakkaampi. En ees tiiä miten tästä kirjottais. Tuntuu typerältä sanoa, että vihaan sitä mitä näen, kun se sana ei tunnu kuvaavan just sitä miltä sen kuuluis kuulostaa. Enemmänkin vihaan itteeni sisältä, kuvotan ulkoa ja kokonaisuudelle ei ees oo sanaa. Turha olis hyvä sana tässäkin. On turha olo ja samalla tosi turhauttava. En halua sortua säälimään itteeni, enkä ees tunnista kun sitä teen. Samalla kaikki kirjoittaminen ja muu saa mut tuntemaan itteni ihan vitun ääliöks, koska mitäpä muuta tääkään on kun säälin kerjuuta. Olevinaan tosi hyväksyttävää, mutta alitajuinen tarkotusperä on täyttä sontaa. Ihan samalla tavalla kun viimeks kirjotin kuinka kyttään ihmisten instagrameja ja kuinka ihmiset lisää sinne jotain käsittämättömiä itseään korostavia kuvia, joilla saadaan vaan mielikuva siitä kuinka mahtavaa ja ihanaa kaikki on ja jotka suorastan huutaa: palvokaa minua! Sitten ite sorrun samaan, joskin nää tekstit huutaa: säälikää minua! Ihan vitun raivostuttavaa toimintaa. Mieluummin halveksuntaa. Äkkiä nyt piippu ohimolle ja PUM!

Nyt se paniikki sai ihan uuden käänteen kun meni yläkerta jumiin tästä omasta pohdinnasta. Alko suututtamaan. Alun perin ajattelin kirjottaa kuinka en haluu tulla lihavaks edes vahingossa ja kuinka paljon pelottaa, jos jostain syystä paino nouseekin. Pienikin painon nousu tuntus just nyt ihan hirveeltä. Sekin saa mut panikoimaan. Katoin ennen kirjottamista monta kuvaa ylipainosista ihmisistä, paljon reverse thinspoa ja mietin onko väärin laittaa tänne semmosia kuvia. Päädyin siihen, että se on väärin niin kauan kun tunnen olevani ite samanlainen kasa paskaa. Enkä minä ees ole mikään toisia tuomitsemaan tuolla äskeisellä lauseella. Vituttaa niin paljon ettei veri kierrä. Meni tää kirjotuskin iha reisille, mitä täällä tapahtuuuu? :D

Mullon kuva mun pääs jota en voi muuttaa

"Seuraavat kuus viikkoa pitäs olla iha helppoa kauraa." En tiiä mitä olin just syöny ku tuolleensa kirjotin, mutta millon viimeks tollanen karkittomuus ois ollukaan helppoa? Oli se tuonki jälkeen sen viikon verran helppoa, mutta tää viikko on ollu täyttä kuraa. Oon syöny ihan mitä sattuun, myös karkkia ja sitäki ihan entisellä menolla. Ja kaikkee muutaki entisellä menolla. Turhauttavan tutulta on kyllä tuntunu parina iltana maha ihan vitun täynnä. Oon taas kerran manannu itelleni miks en osaa oksentaa ja hakannu päätä seinään kun tiiän etten varmaan tulis ikinä oppimaankaan. Torstaina vedin vähän paremmin kun muina päivinä. Vähän paremmin meinaa sitä toista ääripäätä. Heräsin kuudelta ja lähdin kaheksan tunnin työpäivään. "Aamupalan" söin puoli neljältä töitten jälkeen. En tiiä tuntuko se hyvältä. En tuntenu nälkää ollenkaan, eikä tehnyt mieli syödä. Koko viikon ajan on ollu jäätävän typerä olo. Mitä helvettiä teen, mihin oikein pyrin? Kuvottavaa. Ajatuksissa poistun mun kehon ulkopuolelle, hakkaan ja potkin maassa makaavaa arvotonta läjää: Kuole!

43 päivää jäljellä siihen mitä ootan. Pois täältä. Toivon, että syksy tuo mulle vähän paremman olon ja että saan syksyllä tehtyä jotain parempia valintoja, joilla pääsen eteenpäin. Tallaan paikallani näköjään tän kesän, vaikka oli suunnitelmat tehä itelleni jotain. Rakentaa ja kehittää erilaisia ajatuksia, tehdä itestä vähän vahvemman ja päättäväisemmän. Olishan tässä vielä aikaa, mutta tekee vaan mieli luovuttaa, vajota pään sisällä johonkin mustaan usvaan ja elää puolitoista kuukautta tajuamatta tai tekemättä juuri mitään. Pitää vaan jaksaa, vaikkei haluais. Omalta mukavuusalueelta poistuminen kehittää? Nyt ei tunnu siltä.

Yks isoin asia mikä mun pitää nyt lopettaa on naamakirjassa lorviminen ja tuttujen ihmisten instagramien kyttäily. On hauska tietää mitä tutuille kuuluu, mutta hitto ku ei niistä saa oikeeta kuvaa kun kaikki julkasee jotain ah niin uskomattomia aamubrunssiviinilasijumppajamppamaailmanparasulkomaanreissu-kuvia. Vittu yrittäkää nyt ees! Neki varmaan osaltaan vaikuttaa mun olotilaan. Tunnen etten ite tee mitään ja samalla kaikki se mikä on parasta omassa elämässä häipyy mielestä ja unohdan millasia kaikkia mahollisuuksia mulla olis jos lopettasin turhan pohtimisen, pistäsin vaan laput silmille ja menisin! Oonhan tehny tänäkin kesänä sellasia asioita, joita en oo koskaan ennen tehny ja mulla on niinä hetkinä ollu hauskinta pitkiin aikoihin. Jos vielä mietin asiaa: vaikka tekee mieli tietää mitä muut tekee, niin teenkö sillä tiedolla mitään? En tee. Ne on ihmisiä, jotka joskus oli mulle kavereita, mutta nyt on vaan päästettevä irti. En oo pitäny niihin mitään yhteyttä, eikä nekään muhun. Tarkottaa sitä ettei niitäkään kiinnosta mitä minä teen. Huomaan tarkottavani tällä niin montaa itä-kaveria, että suorastaan hämmentää. Antakoon olla. Toivottavasti samalla unohtuu monta huonoa muistoa. Ja saanhan taas syrjäytä rauhassa, mahtavaa!

Laimenna mut, haalista mut, poista kokonaan

Kahta päivää vajaat kuusi viikkoa sitä karkittomuutta sitten kesti. Ihan hyvän aikaa ottaen huomioon, etten muista millon olisin ollu niin pitkän aikaa ilman karkkia. Varmaan edelleen silloin ysiluokalla kun kaverin kanssa keksittiin pitää täysin herkuton tammikuu. Säälittävää.

Ei harmita, vaikka karkkien "maistaminen" oli lähinnä yhtäkkinen päähänpisto. En syönyt mitenkään erityisen paljon. Normaali "paljon" jäi myös saavuttamatta, mutta silti sain mahan sekaisin. En tajua mikä sitäkin nykyään vaivaa. Saan sen tosi helposti sekaisin, varsinkin jos vedän kuraa(, jota on vedetty viimeaikoina vähän vähemmän). Mitä vähemmän imasen kuraa, sitä helpommin mahan saa niillä sekaisin. Sen lisäks ne karkit ei maistunu juuri miltään. Paskaa. Odotin parempaa, jotain voimakkaampaa. Maistu typerältä, sai aikaan ärsyttävän olon ja toi mieleen huonoja muistoja. Syytän väsymystäkin niillä. Jos olisin maailman vaikutusvaltaisin ihminen niin karkkien valmistaminen kiellettäis. Koska karkit olikin maailman suurinta kuraa, niin nyt voin hyvillä mielin olla taas seuraavat monen monta viikkoa ilman karkkia. Seuraavat kuus viikkoo pitäs olla iha helppoa kauraa.

Ps. Töitä jäljellä 56 päivää. Kaheksan viikkoa. Kuolema.

On uneni kauhua pimeää mut elämä pinnalta sileää

Mitä piti eilen illalla kirjottaa. Ei ihan tullu ulos, ku tuliki jotain ihan muuta. Tänään oonki yllärillä taas iltavuorotöissä niin kerkeen aamupäivän selostaa omiani miten sattuu. Viis viikkoo jo ilman karkkia. Tuntuu hyvältä, että on pystynyt siihen ja joka kerta kun nään karkkia ajattelen, etten voi ottaa koska se suuttumisen ja vihan määrä itseä kohtaan olis ihan käsittämättömän hirvee. Voin kuvitella sen hetken eka karkki suussa kun tajuaa, että samaan tilanteeseen pääseminen vie taas viisi viikkoa ja että seuraavien viiden viikon jälkeen vois olla jo ollu kymmenen viikkoa ilman karkkia. Raivoasisin. Jäätelön kanssa mun ajatukset ei oo niin voimakkaat, mutta oon ollu ilman sitäkin päätöksestäni asti ja oikein tyytyväinen olo tulee siitäkin. Voisin ehkä syödä jätskiä jossain paikoissa, kuten mummolassa, jossa pitää hirveästi selitellä miks ei halua. Se on raivostuttavaa. Oon joskus käyny lähes samanlaisen taistelun mummon kanssa, kun "kyllähän nyt aina voi vähän ottaa". Joo ei voi, jos haluaa pysyä päätöksissään.

Toisinaan ruoan kanssa menee paremmin. Yleiskuva on alkanut muuttua paremmaks, mutta näitä tämmösiä päiviä, kun syöminen ei tunnu hyvältä tai tuntuu että olis syöny liikaa, tulee edelleen joka viikko. En ees tiedä kuinka paljon oon energiamäärän mukaan syöny, mutta kun se vaan tuntuu huonolta niin sitten se on huono. Joku vähän fiksumpi unirymikin saattais parantaa oloa, ettei vaan tulis turvonnut olo jo ihan vaan valvomisesta ja pitkään nukkumisesta. Eilen vasta yhden aikaan nukkumaan. En ymmärrä miten saan aikaa tuhottua lojumalla.

En oo varmaan koskaan sitten ala-asteen ykkösluokan alkamisen odottanut syksyä näin paljon. Haluun pois täältä, pois töistä ja takasin mun omaan rauhaan elämään sellasten ihmisten kanssa, joita tarviin nyt. Töitä jäljellä (tj!) ja pois pääsemiseen 60 päivää. Jaksaa...

Puilla on lehdet, taivaalla on tähdet, minulla ei ole mitään jos sinä lähdet

Monena iltana kuvittelen tulevani kirjoittamaan sitten kun kaikki muut on menny nukkumaan, puhelin on hiljaa ja saan rauhassa keskittyä. Sillon alkaa kuitenkin yleensä väsyttämään niin paljon, ettei ajatus pysy kasassa, en jaksa alkaa näpyttelemään mitään turhaa shaibaa ja ajelehdin vaan selaamaan netissä kaikkia mahdollisia suomi24-keskusteluja joistain umpiturhista valitusaiheista. Kertoo jotain mun turhasta elämästä tällä hetkellä. Parit viikonloput on ollu hyviä ja juhannuskin suorastaan riemukas, koska oon saanu viettää ne Äijän kanssa. Varmaan tällä hetkellä ainut ihminen, joka pitää mut järissäni, suhteellisen elämäniloisena ja jonka näkemistä ootan koko ajan. Jos en oottais sen näkemistä, en tiiä olisko tässä juuri hirveesti mitään odottelemista. Olis vaan olemista, lojumista ja elämisen velvollisuudesta huolehtimista. Kaikki varmaan tuntus pelkästään velvollisuudelta. Ei onneks tule yhtään mieleen toissa talvi taikka vähän viime kesäkin...

Tuntuu hassulta lukea niitä vanhoja tekstejä, joissa mainitsin Äijästä ensimmäisiä kertoja. Hassua mitä kaikkia asioita ne tuo mieleen ja miten paljon erilaisia muistikuvia. Miten paljon se ihminen on perseelle potkimisella, patistamisella, uskomattomalla käsivällisyydellä ja odottamisella saanu musta irti. Aika moni olis varmasti kyllästynyt ja turhautunut, jos nyt esimerkiks melkein jokaista kipeää vastausta olis saanu kiukuissaan odotella useamman tovin, minun siinä kieriskellessä penkillä tuppisuuna vastausta hakiessa. Jotenkin niiden muistikuvien jälkeen on kaikista hassuinta, että se nimi seikkailee täällä edelleen. Ja miten onnellinen oon siitä, että se tosiaan on se sama ihminen koko ajan. Jos vielä jotain hassua tästä voi hakea, niin Äijähän tietää tästä blogista ja on varmaankin kolunnut sen läpikotaisin keväällä. Todellisena kovanaamana (joka on saattanut vähän pehmentyä viime aikoina... ihan vahingossa vain!) en osaa sanoa kaikkea aina suoraan päin naamaa, mutta toivon että jos Äijä tämän sattuu vahingossakaan lukemaan, niin saisin sen kasvoille edes pienen hymyn.

Ei oo helppoa olla edes mitättömältä kuulostavan 253,52 kilometrin päässä toisista näitä neljää kesäkuukautta ja toivoa, että vois nähdä mahdollisimman paljon. Varsinkaan sen jälkeen kun erillään oleva aika alkaa saavuttaa samaa tasoa kuin mitä kerettiin keväällä olla yhdessä kuin paita ja peppu. Siltikään ei oo ollu yhtään iltaa millon en olis toivonu saavani nukahtaa Äijän silitykseen ja aamulla herätä tuijottamaan suoraan silmiin. Tai edes herätä silmät levälleen kiireeseen, kun kouluun lähtöön on 10 minuuttia aikaa ja silti toinen jää vielä makaamaan sängylle. On niin paljon tapahtumia, joita haluais kokea yhdessä. Haluis vaan jakaa ne kokemukset, ihan tavalliset arkipäiväiset asiatkin. Niin monta tapahtunutta tarinaa, jotka haluais vaan innoissaan kertoa suoraan kasvokkain. Niin monta hetkeä, joiden aikana ettii Äijää ympäriltä, koska tietää että jos se kuulis niin se tajuais tai osais ainakin sanoa jotain fiksua. Ja kuinka monta kertaa haluais vaan nähdä sen yhden ihmisen hymyn ja kuulla naurun? Se on parasta. Lohtuna on että neljä kuukautta on lyhyt aika ja kohta ollaan jo puolessa välissä. Tiiän että sie oot siellä ja saat uskoo, että mie oon täällä vaan siun takia. On ikävä.

Stella.

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu

kinosten alle hautautuu.

Täytyy olla lujasta luusta

että selviytyy

Hangen alla paine kasvaa

kestänkö sen mitä vaaditaan

Rakas , onneks sä oot siinä

silität mun hikistä päätä

joku taika sulla on, sillä

Sinä vain, sinä vain

saat mut luottamaan

meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain

saat mut tuntemaan, että mä kelpaan

No nyt herkulesperkules! En tullu ees kirjottamaan mitään tämmöstä, mutta sitten aivot pehmeni. Kuinkakohan moni häpes silmät päästä tai lonksutti leukojaan, että lässynlässyn senkin lälly!

No mutta kyllähän työ tiiätte tän, että 

"Ystävyys on kuin housuun kuseminen talvella: kaikki sen näkevät, mutta vain sinä tunnet lämmön."

Huutaa, itkee, paiskoo kengät seinään

Noni. Ihan vitun hyvä homma tulla taas kitisemään omiaan suutuspäissään... (päissään hä?) Jos olisin eilen saanu kirjotettua jotakin, niin se olis ollu jotain ihan muuta ku minua itteäni. Olisin saattanu hehkuttaa mun täysin karkitonta neljän viikon putkea, joka ei muuten tästä vitutuksesta (ja avonaisesta suklaarasiasta) huolimatta oo vieläkään loppunu! Ja sitä että oon päättäny jättää myös maito/kermajäätelöt pois, kun ne ei tee mun mahalle kovin hyvää. Sitäkin kuuria on tainnut kestää nyt suunnillen viikon ajan, ellei jo vähän enemmänkin. Imutan mehujäitä. Lähinnä amppareita, joihin on jostain keksitty 2 kcal lisää. Ihan varmaan joskus siinäkin tikussa oli kääreen mukaan 79 kcal ja nyt on 81. Joku langanlaiha nörtti menny laskemaan jokaisen pikkuruisen sokerikiteen uudelleen ja paniikissa saanutkin eri kalorimäärän kuin aikaisemmin. Äkkiä kääreeseen uusi luku, ettei Suomen ylipainoisilta yh-mutseilta ala tulla tappouhkauksia epäonnistuneista laihdutuskuureista. Kyllä, kaksi kcal.

Hehkutuksen sijaan voin valittaa. Se onnistuu niin loistavasti aina. En olekaan karkittoman ajanjakson aikana tainnu monestikaan tuntea syöneeni liikaa, mutta tänään jysähti päin naamaa. En oikein tiedä mitä oon syöny. En oo ees ahminu, mutta tekis silti mieli hirttää ittensä. Ihan kun olis joku aalto lyöny rantaan, kun alko suorastaan kuvottaa. Kyllä, vihaan itteeni ihan joka osa-alueella. Haluun vaan hakata päätä seinään ja toivoa, että aivosolut kuolis sukupuuttoon tai viimesetkin ruuvit irtoais. Jos jotain edistystä hakee, niin itseinhossa möyriessäni en ruokkinu mun ahdistusta. Tuli enemmänkin sellanen olo, että mieluummin kuolen nälkään kun läskiin. Kävis mulle.

Muita asioita, jotka on saanu mun verenpaineen nousemaan. Limamies saa mut aina vihaseks ihan pelkällä olemassa olollaan. Muutkin asiakkaat töissä, jotka ei tunnu tajuavan yhtään mitään. "Ei, se kahvi ei ole tänään tarjouksessa." "Kyllä. Sait mainoslehtisen tänään postissa, mutta jos lukisit vittu vähän tarkemmin, niin tajuaisit että ne uskomattomat makkaratarjoukset, joita tulit hakemaan, alkavat vasta huomenna." Ruokakauppa on kyllä hirvee paikka. Ihmiset on nälissään helvetin kiukkusia. Reilut kaksi kuukautta enää. Jaksaa, jaksaa...

Kolmas asia: minun valintoja arvostellaan ja vähätellään, vaikka ei oo asiasta juurikaan tietoa eikä osata kysyä. Kiitos. Arvostele vaan ihan rauhassa.

Ei mulla muuta. Enkestä.

Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku

Ei tarvita kuin ihan hirveesti kärsivällisyyttä. Viikko sitten kirjotin syöneeni esimerkiks kaiken mitä maan päältä löytyy, mutta sen jälkeen oon pysyny ihan hyvin kontrollissa. En oo ainakaan ahminu, eikä oo tehny mielikään. Oon opetellut juomaan vettä. Aloitin kevyesti litralla päivässä, koska aikaisemmin oon juonu niin vähän. Tänään meni kaksi litraa aika helposti, eikä missään vaiheessa alkanu öklöttämään. Veden juontikin helpottaa kummasti tätä elämää. Ei tule pikkunälkiä. Pitää vaan puskea eteenpäin koko ajan ja toivoa, että tää kaikki toiminta alkaa jäämään päälle. Paljon on vielä asioita, mitä pitää muuttaa, mutta suunta on oikee.

Revi raasta raiskaa ja riko polta tuhoa tapa elo ja ilo

En osaa kirjottaa. En oikein tiiä miltä tuntuu. Päätin, että tänään on kolmas päivä putkeen mikä menee hyvin. Työt helpottaa rytmittämään elämää ja syömistä, mutta koko ajan mielessä on tietynlainen paine, että onnistunkohan sittenkään missään. Samalla tunnen itteni hödyttömäks. Aika menee turhanpäiväseen lojumiseen ja odottelemiseen ja sitten töihin. Aamusta iltaan ootan, että päivä vaan loppuu. Ihan niiku ennenki, ihan niiku viime vuonna talvella ja viime kesänä. Pitää vaan ootella jos tää nälkä alkas vaikuttamaan ja koittaa pysyä järjissään.

Mulla on koko kesä aikaa tehdä itelleni jotain. Oon kolmatta päivää vetäny jo ihan hyvin. Se on ihan oma päätös sanonko elokuun lopussa saman lauseen: "Oon kolmatta kuukautta vetäny jo ihan hyvin". Huoh, se on niin pitkä aika ja mun kärsivällisyys niin kovin rajallinen :D

Helpompi on luovuttaa kuin yrittää, kun silloin ei ees nää mitä menettää

Maanantaina palasin takaisin kaupan kassalle. Oi kyllä, kaupantäti on takas! Jännä miten noita vakio ihmisiä unohtaa vajaan vuoden aikana ja huomaa nyt kuinka hyvä se on kun joitain ihmisiä vaan unohtaa. Limamies katto silmät pyöreenä, eikä osannu ees tervehtiä. Hyi, toivottavasti se osaa pysyä kaukana ja pitää suunsa kiinni seuraavat reilut kolme kuukautta, ettei tarvii kuunnella niitä sen ärsyttäviä juttuja. Samat mäkättävät ihmiset on ihan yhtä räjähdysvalmiin näkösiä kun aikasemminkin. Osa tyypeistä sentään oli suorastaan ilosia mun näkemisestä ja ne vaan hihku, että kesä on vissiin tullu ku minä oon palannu. Hupaisaa. En vaan tiiä oonko ite niinkään ilonen. Tuntuu kuin oisin pudonnu siihen samaan kuoppaan, josta kaivoin itteni ylös viime syksynä kun lähdin pois. Enkä puhu vaan töistä...

Kotona syömiseen on ollu hiton vaikee sopeutua. Kaikkee on ja kaikki on syötävä. Jos aikasemmin vaihoehtoina oli "kaikki tai ei mitään", niin nyt se on ollu pelkästään "kaikki". Ja se jos mikä ahdistaa, varsinkaan kun en edelleenkään urheile säännöllisesti. Kyllä sen olis pitäny olla helppoa sillon kun kävi reeneissä. Miten paljon sitä tulikaan juostua ihan huomaamatta, vaan sen takia että joku käski! Olis pitäny olla helppoa. Tilanne on vaan kestettävä. Mitä jos alotan sillä, etten syö enää karkkia tai mitään höttöä... enkä leipää (enkä mielellään mitään). Kotiin asennettiin uusi jääkaappikin. En tiedä tykkäänkö siitä yhtään niin paljon kuin edellisestä. Toivon, että alan vihaamaan sitä niin paljon, ettei paljon tarvii katella.

Helpoimpia päiviä on ollu viikonloput. Nekin vaan sen takia, että oon viettäny Äijä-viikonloppuja ja sillon on aina parempi olo muutenkin. Syöminenkin tuntuu vähän normaalimmalta ja ei oo tylsiä sekunteja, joiden aikana vois miettiä syömistä ja muuta shaibaa. Kyllä tää varmaan tästä rauhottuu kotonakin. Pakkohan sen on. Oon joskus pystyny elämään täällä ihan normaaliakin elämää. Lopettasin vaan sen kitisemisen ja tekisin jotain, niin saattas vaikka auttaa!

Tulipa tiukkaa kamaa taas vaihteeks. En pysty keskittymään ees tähän kirjottamiseen niin että tästä sais itekään mitään tolkkua. Siistiä! :D

Silmät niin vettyneet ovat isäntiinsä pettyneet

Hulvatonta.

Alotan ittestäni, korjaan mun mielen, nostan mun katseen ja mun suupielet

Ei vissiin loppunutkaan tää aikakausi, niinku helmikuussa itelleni uskottelin. Ei tästä pääse irti. Ei vaikka yrittäis sulkea kaikki kanavat, jotka omasta tyhmyydestään muistuttaa. Toimintatavat ja ajatukset on kerenny juurtumaan niin syvälle, ettei niiden herättelemiseen tarvita ärsykkeitä. Ajatukset kehittää itse itseään ikiliikkujan tavalla. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, ihan samassa jamassa kun joka vitun kevät. Kun syksyisin alottaa syömisen ja jatkaa sitä talven yli, niin aina toukokuun alussa havahtuu ja järkyttyy. Nyt tulin vielä kesäks itäkotiin ja perjantaista lähtien oon miettiny, että vaikuttaakohan painovoima täällä eri tavalla ku lännessä vai onko täällä vaan erilaiset peilit vai miks ihmeessä näytän taas tältä. Inho tuntu kaksinkertaistuvan heti kun pääsin kotiovesta sisään, kolminkertaistu kun vilkasin jääkaappia. Miten selviän seuraavista neljästä kuukaudesta hengissä?

Kyllä näistä tilanteista on aina ennenkin selvitty, mutta ei joka kerta huvittais sotia itteään vastaan samalla tavalla. Syödä vai eikö syödä? Jos ei syö, niin syö viisinkertaisesti ylihuomenna. Jos syö, niin syö silti ylihuomenna viisinkertaisesti. Kalorien laskeminen on alotettava heti huomenna, vaikka sekin sekottaa pään. Muistaakseni se menee kuitenkin aina siihen, että mitä vähemmän sen parempi. Tänään kattoessani jalispeliä huomasin kuinka paljon sitäkin lajia kaipaan. Sitä pallokosketusta ja sitä vitutusta kun ei jaksa enää juosta (ja sen seurauksena pelin jälkeistä oloa kun ei tarvii enää juosta). Eniten kaipaan sitä viime syksyn pelitunnetta, kun oli koko kesän reenannu ja pelannu ja ensimmäistä kertaa tuntu siltä, että jaksaa, osaa ja haluaa pelata enemmän kun mitään. Sillon tuntu, että kroppa pysyy koossa ja sen saa tottelemaan tarkalleen kaikkia käskyjä. Se tuntu hyvältä. Se on varma, että jos en tämän kesän aikana mee mukaan edes reenailemaan niin Äijä saa ens syksynä pakottaa mut johonkin joukkueeseen. Nii-i, pakottaa! Taidan tarvita pallon perässä juoksua enemmän ku ite pystyn tajuamaankaan.

Lopputulos on nyt kuitenki se, että minä oon nyt lyllertäny tänne takas ja homma jatkuu... vaikkei meistä possuista edelleenkään ole tulossa yhtään mitään :D

Silmät kii, selkä toisen selkää vasten

Ollaan asuttu Äijän kanssa kaksi viikkoa yhdessä mun luona. Kaksi viikkoa ollaan nukuttu yhdessä mun 80 cm leveessä sängyssä, toisella niskat kipeenä ja toisella alaselkä. Silti tullaan edelleen loistavasti toimeen, enkä minäkään oo vielä hermostunut siihen ollenkaan. Meidän yhteiselo on niin käsittämättömän saumatonta. Se raukka on varmaan huomaamattaan mun tossunalla. Minunkin huomaamatta, mutta sinne se on pahasti kaivautumassa haha :D Eikai sentään. Mitä sitten tapahtui kun viimeksi kerroin sen muuttavan kaverin kanssa yhdessä? Ei niillä vielä ole yhteistä kämppää, joten se sitten jäi mun luo vielä viikoks. En tiiä jääkö se koko seuraavaks kuukaudeks kun nyt ollaan eri puolilla Suomea lomillamme ja asunto edelleen vähän hakusessa. Voi kauhistus suorastaan, mutta sen miehen kanssa mulla on niin mukavaa. Voisin luetella miljoona hyvää ominaisuutta joita en oo muissa miehissä vielä koskaan nähny, mutta tuolla yhellä ne vaan on. Oon perus ihastumissokea tällä hetkellä, enkä nää mitään huonoja puolia :D

En oo hirveemmin kirjotellu tänne ja joka kerta kun pakotan itteni kirjottamaan on vaikee keksiä mitään kirjotettavaa. En tiiä lukeeko kukaan, eikä se hirveesti kiinnostakaan. Alunperin aloin kirjottamaan itelleni ja joskus sitä vaan sai jotain kommenttia. Syksyn muuton jälkeen elämä on hiljalleen alkanu selkiytyä tai ainakin elämän tyyli on taas enemmän päivä kerrallaan. Tiedän, että opiskelupaikkani on se mitä haluan ja elämä rullaa sen ympärillä ihan mukavasti. Mulla on enemmän kavereita kun pitkiin aikoihin ja tiedän kuuluvani just tähän ympyrään missä pyörin. Se tuntuu oikealta ja tuntuis varmaan vielä enmmän oikeelta jos saisin pari pientä asiaa hiottua siitä, mutta nekin on vaan pieniä asioita.

Tänään oon siivonnu mun konetta kaikesta turhasta. Oon poistanu ihan helvetin monta kuvaa vuosienkin takaa. Löysin paljon kroppakuvia, joita on otettu kauhean kiukun vallassa ja inhon kyyneleet silmissä. Poistin ne. En siks, että ne olis ahdistanu, vaan sen takia että tätä konetta on viime viikkoina käyttänyt myös tää Äijä. Mä en missään nimessä halua, että se saa ne kuvat nähdä vahingossakaan. Oon poistanu muitakin ruokaongelmiin liittyviä asioita koneelta ja tulen poistamaan vielä lisää. Yks poiston kohteista on tää blogi. Tai blogi saa jäädä toistaiseksi bittiavaruuteen tuhoutumaan ajassa, mutta musta tuntuu nyt että tän aikakausi on ohi. Ainakin tältä erää. Äijä näki jo tätä blogia varten tehdyn sähköposti-osotteen ja koska en halunnut enempää asiaa selitellä se kysymys jäi leijumaan ilmaan. Saatan tulla joskus ahdistuksissani kirjottamaan, koska tunnukset aion pistää muistiin. Aion nyt vaan keskittyä elämään ja unohtaa tän blogin.

Olimpas vitun herkkä. Syökää pitsaa siat ja lihokaa saatana. Ei meistä kenestäkää tule kuitenka mitää :D

Hän tekee tyttöystävästäs pettäjän...eiku?

Jäi viime sunnuntaina kirjottamatta jokaviikkoinen tilannepäivitys. Nyt mulla on aamulla vähän aikaa oma rauha ennen kuin kirmaan pää kolmantena jalkana kouluun. Viime tekstin mieheen viitaten voisinkin kertoa, että äijä lemppas sen tyttöystävänsä ja on nyt asunu mun luona kohta viikonpäivät. Tunnen itteni siaks ja miesvarkaaks, ellen jopa "salarakkaaksi" kun tässä nyt ihan hissukseen kuitenkin ollaan. Ja vaikka se kuinka väittää, että tilanne on ihan okei sille ja että sen pitäis olla ihan okei myös mulle, niin silti tuntuu että oon nyt tunkenu vähän väärän väliin. Huomenna se kuitenkin kerää kimpsut ja kampsut ja muuttaa (miespuolisen) kaverinsa kanssa kimppaan, että kyllähän tässä saa onneks vähän miettimiseroa. Mun isukki varmaan hakkais ton äijän, jos kuulis että se on asunu täällä viikon :D

Syömiset onkin sitten menny oikein mainiosti tämän viikkoa kun on ollu joku kattomassa, että syön ja etten syö mitään paskaa. Vaikka on ollu hirvee nälkä niin oon jättäny ahmimatta kun en halua olla pullukkavatsana illalla. Ehkä perjantaina kierrän pitkästä aikaa hesen ja mäkin kautta koulusta kotiin :D

Kajosin varattuun mieheen

Viikkokatsauksen aika. Edellisen kirjoituksen otsikon kirjoitusvirhe ärsyttää suunnattomasti, mutta annan sen olla siellä. Toivosin, että tälläkin kerralla otsikossa olis kirjoitusvirhe, mutta joudun monen tavaamiskerran jälkeen toteamaan että ihan oikein se on. Jos kirjoittamisen sijaan puhuisin niin tässäkin tekstissä joka toinen sana olis vittu tai perkele. En tiedä mitä tästä edes uskaltaa kirjoittaa. Luulin aikanaan äijän flirttailevan ja puhelevan pimeitä ihan läpällä vaan, koska se teki sitä muidenkin kuullen. Siitä tavallaan tuli läppä. Tiedetään toisistamme kuitenkin aika kipeitäkin asioita, koska ollaan joskus ajauduttu puhumaan "syvällisiä" ja tää tyyppi on yks niistä joille viime viikonloppuna kännissä avauduin (vituttaa edelleen). Ja viime viikolla se sitten kuitenkin tunnusti tykkäävänsä musta ja täräytti aika äkäsen pusun kaupan päälle. Eipä siitä muuta kuin, että se on ollu viis vuotta yhessä tyttöystävänsä kanssa. Kiitti vaan ja mitähän vittua. Olikohan nyt taas pakko minun ajautua tällaseen tilanteeseen? Oikein naurattaa miten en sitten millään osaa pysyä erossa minkäänlaisista ongelmatilanteista.

En uskalla mennä vaa´alle. Ahistaa suunnattomasti kun leukakin roikkuu polvissa ja vatsaakin on vaikka muille jakaa. Käyn taistelua mielessäni. Tiedän, että kannattais kokeilla pitkästä aikaa sitä pallon potkimista jossain joukossa, mutta en halua mennä outoihin reeneihin (tekosyyt!). Leviän käsiin tätä menoa. Samalla pitäis löytää aikaa lautailulle kun tuo laskukausikin on parhaillaan menossa, koulussakin saa käydä ihan hikipäässä ja jossain välissä olis kiva vietää aikaa kavereiden kanssa. Ja ainiin, läksytkin pitäis jossain välissä vääntää. Toisaalta turhaan valitan kun nytkin oon monta tuntia selannu nettiä ja kirjotellu tätä tekstiä. Pitäis laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, lopettaa turhanpäiväset asiat jakeskittyä esimerkiks opiskeluun. Ei mulla huonosti mee, mutta paremminkin vois olla.

Typerä nainen, ei siivoaminen mitän auta

Musta tulee absolutisti tästä hetkestä lähtien. Kännissä avautuminen, syömisestä avautuminen.... Pojat katto mua silmät pyöreenä, että mitä vittua tuo selittää ja porukan tyttö samaistuu. Ainoot ihmiset joille oon mitään koskaan kertonu. Vittu, että voi vituttaa. Olisin vaan pitänyt turpani kiinni. Toisaalta ne tyypit sai mitä halus. Niillä oli jossain vaiheessa tarkotuskin juottaa mut niin känniin, että ne sais musta jotain tietoja irti. Oon kuulemma kertonut itestäni liian vähän. Noh, rakkauselämästä vaikenin (luojan kiitos!!), mutta sitten hölötin kaikesta muusta paskasta senkin edestä. Tuli taas semmonen olo, että nyt on puhuttu ja ihan vitusti liikaa. Ja niin onki. Elämäni noloin ilta. Ei enää ikinä. Tänä aamuna sitten siivosin ja imuroinkin ihan vauhkona. Ei vienyt mun vitutusta pois. Vitun piisamirotta oli oikeessa.

Löysästi pakattu

Nyt äkkiä kirjottamaan jotain. Pakotan itteni kirjottamaan vähintään viikon välein, ettei tule mitään hirvittävän pitkiä taukoja ja tyhjän paperin kauhua. Tein viikonloppuna pikavisiitin kotikotiin, joka oli kyllä niin turha reissu ettei taas mitään rajaa. Kävin periaatteessa vaan siellä nukkumassa univelkoja pois ja sitten ajoin takaisin tänne keräämään univelkoja kirjoittamalla keskellä yötä. On tässä kyllä ollu tekemistä kun yritin äsken monta tuntia miettiä miten voin hienovaraisesti ja kohteliaasti, mutta jyrkästi torjua ihmisen, jota en oikeesti edes tunne. Höpötin sille jotain käsittämätöntä tekstiä pari viikkoa sitten opiskelijabileissä hilpeässä nousuhumalassa. Ei ole torjuminenkaan helppoa, kun ei halua töykeäksi ruveta. Onnistuin kuitenkin mielestäni ihan hyvin, vaikka sen jälkeen se onkin ollu iha hiljaa...ups. Alan kulkemaan paperipussi päässä tai jotain.

Tein tänään ekaa kertaa elämässäni lasagnea ja siitä tuli harvinaisen mielenkiintoista sotkua. Oon hyvin tyytyväinen lopputulokseen, mutta joku mulla meni pieleen sen päällisen kanssa, tai "juustokastikkeen". Sisältä se mössö oli ihan asiallisen näköstä, mutta päällä siinä on joku ihme lieju joka on vähintäänkin epämiellyttävän näköistä ja makuista :D Kotona asuminen olis kyllä niin parasta kun mamma tekis kaikki ruoat ja ne maistuu aina hyviltä.

Painoin muuten tänään illalla taas ihan vitusti enemmän kuin pitkiin aikoihin. Voi saatana. En tiiä mitä pitäs ajatella. Varmaan vähemmän ruokaa ja enemmän urheilua. Opiskelijalla ei pitäis olla rahaa edes syödä, mutta jotenki tää opiskelijaelämä tuntuu vaan lihottavan. Hittolainen. Ei tässä taas muuta. Jotenkin sekavaa tää teksti taas, mutta kyllä tää tästä...

Häntä ei kiinnosta sun vitsis, ainoo mikä motivoi on bitches

Tsädääm, täällä jälleen. Kyllä oma rauha on tehnyt ihan hyvää taas välillä, mutta vissiin tuo joululoma ei tehny niinkään hyvää mulle. Oon ollu kunnon suurisuu ja tässä on tullu hölötettyä millon mitäkin turhanpäiväistä ihan liikaa kavereille ja välillä tuntemattomillekin. Vaikka pitäis ehkä nolottaa, niin päätin ettei tässä höpötykselleen mitään enää voi joten en jaksa vaivata päätäni turhaan häpeämällä. Tämän vuoden ekojen opiskelijabileiden jälkeen oon kärsiny hirveää väsymystä ja jotenkin sekavaa olotilaa, enkä keksi siihen syytä. Kolme päivää on kulunut ihan ulapalla omassa päässäni ja jotenkin vaikea saada yhteyttä omaan kroppaan ja mieleen. Kahtena yönä peräkkäin oon nukkunut kellon ympäri ja on ollu vaikea päästä sängystä ylös. Oon koittanu urheilla ja kävin jopa ylimääräisen kerran kylmässä suihkussa, jotta heräisin mutta ei auta yhtään. Epäilin jo jossain vaiheessa olevani aineissa, mutta se ei nyt kyllä ihan pitäis paikkaansa. Toisaalta oon potenu pientä masennusta, koska miehet (mitä paskaa?). Välillä mietin mitä vittua miesten päässä oikein liikkuu ja oon todennu, että jos siellä joskus sattumalta jotain liikkuu niin pelkkää panemista ne ajattelee. Joo, haistakaa ripuli.

Toisaalta saan siitä taas vähän lisäpontta laihdutukseen, jota pitäiskin ehdottomasti tässä tehostaa. Muistutan kaikkia että tässähän nyt mennään tätä vuoden parasta laihdutusohjelma-aikaa, kun viime torstaina alkoi Rakas-pullukka ja ensiviikolla Jutta. Oon muutenki nyt innostunu kattomaan kaikkea turhaa telkkarista, kuten Sinkkulaiva, Mummomafia ja se hemmetin Ensi treffit alttarilla. Sitten kaikki Rakkauden Insinöörit-dokkarit yms. on katottu kans. Pitäs varmaan keskittää energiat vaikka opiskeluun ja unohtaa tommonen turha, minua kehittämätön ohjelmien katselu. Välillä mietin, että liikkuukohan mullakaan päässä muuta kuin silmät :D

Ei kiitos, mä oon lopettanu

Vaikka kuinka huokailette siellä kuinka se yks rasvapallo on kaikkien onneks viimeinkin tajunnu lopettaa sen kitisemisen, niin eipä hätiä mitiä. Hengissä kuulkaas ollaan ja oikein kunnon tuhdin kaksarin kera. Kaiken näköstä tässä onkin kerenny tapahtumaan, eli toisin sanoen oon kerenny elämään tätä mun perinteistä talviläskielämää, jossa päivän paras tapahtuma on Mäkki/Hese/BurgerKing-vierailu (mieluiten kaikki kolme samana päivänä) ja maailman järisyttävintä ehkä se, että oon ollu kaks viikkoa ilman hampurilaisia! Majoneesipullan sijaan oon vedelly vähän joulumössöjä ja etenkin joulusuklaata, koska jokaisen elämäntapaläskin parhaisiin tekosyihin kuuluu kuinka jouluna saa syödä suklaata hyvällä omatunnolla, koska joulu. Siitä johtuen oon samassa painossa kuin viime talvena eli ihan saatanan läski ja jouduin ostamaan mm. uudet toppahousut pahentamaan tilannetta ja vähentämään läskiahdistusta. Housuista johtuen oon tässäkin painossa ihan jees, koska housut mahtuu. Onneks tuli uusi vuosi niin sain tehtyä tyhjänpäiväisiä lupauksia siitä, etten syö enää pitsaa tai hamppareita ja vähennän radikaalisti karkin syömistä. Näin jopa unta, että mulla oli norsun kokoset mustat reiät hampaissa ja koitin niitä epätoivoissani hammasharjata pois, muttei ne lähteny vaa niitä tais tulla vaan lisää. En oo mitään pikapaskaa kerenny syömään tän vuoden puolella, mutta karkkia oon kerenny vedellä ihan entiseen tahtiin. Vedin pari päivää sitten haarat märkänä Candy Kingin irtokarkkeja kun en oo niitä puoleen vuoteen saanu, vaan joutunu mättämän Karkkikatua tai näitä S-ryhmän Namuja. Kyllä niissä eroa on!.

Muuten elämässä menee varmaankin aika samalla tavalla kun aikasemminkin. Ainakin kun oon ollu itäkodissa porukoilla yli kolme viikkoa joululomalla ja oon ihan hajalla tähän elämään kotona. Viimestään nyt lopetan arpomisen oliko pois muuttaminen paras vai pahin valinta, se oli ehdottomasti paras. En oo nähny hirveesti ketään kavereita, mutta sen mitä oon nähny ni ei tässä ikävä ainakaan oo tullu eikä sen puoleen kotiväkeenkään poislukien veljet, joiden näkeminen on kyllä ollu parasta pitkiin aikoihin. Liikkumaan en oo oikein jaksanut ruveta, mitä nyt kävin ennen joulua ex-joukkueeni reeneissä ja seuraavat viis päivää kitisin kipeistä reisi- ja persuslihaksia. Ootan enemmän kun innolla huomista automatkaa takaisin mun omaan opiskelijakartanoon ja omaa rauhaa, vähän ehkä myös kaipaan kavereita siellä. Joskus mainitsin siitä Nörtistä, niin ehkä siihenki asiaan ootan vähän jotain selkeyttä ja ah saatan päästä takasin muutenki normaaliin elämään. Mitä se normaali elämä sitten tarkottaakaan mun tapauksessa... pelkkää syömistä joo.

Homman nimi on kuitenki se, etten oo tässä viime aikoina kerinny oikein kirjottelemaan, mikä on itseasiassa tekosyy koska en oo vaan jaksanu/viitsinyt/ei oo kiinnostanu kirjotella mitään tänne. Vaikee keksiä mitään kirjottamista kun tuntuu, että jauhan aina vaan samaa purkkaa täällä ja vähä maku menny näistä turhanpäiväsistä selittelyistä. Mutta tällä hetkellä koen pientä kehittyvää inspiraatiota sisälläni, joka todennäköisesti kuolee heti kun painan tän tekstin kohdalla julkaise-namiskaa. Kirjotan jos kirjotan ja jätän kirjottamatta jos on vaarana, että näppäimistö menee ihan suklaaseen tai kokikset kaatuu sen päälle. Mullistavaa joulua ja opettavaista uutta vuotta 2015!