Alppihiihdon maailmanmestaruuskilpailut 2011

Ei hele meitsi vihaa itteensä nyt enemmän kuin koskaan. Oon niin säälittävä, että alan kohta nauramaan. Hävettää. Tunnen varmaan kaikki maailman häpeän, vihan, itseinhon ja huvittuneisuuden tunteet samaan aikaan. Orava-juttu ei oo enää niin mörkönä mielessä kun se ei käyny tänään kaupassa, varmaan töissä sekin ja ihan hyvä niin. Pääsen rauhoittumaan. Sen sijaan tänään kassan päätyyn jäi yks suht usein käyvä vakioasiakas ja en tiiä onko se oikeesti ihan normaali vai onko se vähän niiku vajaa, ihan tosissaan. Tiiän, että sillä on autokortti eli se voi olla joku lievästi kehitysvammainen tai jotain. Tai sitten se on ihan normaali, mutta ihan helvetin jäinen. Otappa näistä nyt selvää! Se ei ekaks sanonu mitään vaan pojotti siinä kassan päädyssä ja sit kun se mutis jotain niin en saanu selvää. Se mutis vähän lisää ja jäätyili ja sitten se vaan, että mikäs se sun puhelinnumero on. Siinä vaiheessa tajusin, että ei helevata oon just sen mutinan aikana luvannu antaa sille mun puhelinnumeron. Meinasin alkaa hakkaamaan päätä seinään. Pitihän mun siinä jotain keksiä ja kirjotin sille paperille puhelinnumeron, mutta voi nolous vaihdoin yhden numeron! En olis ikinä kuvitellu, että minä itse joskus joku päivä sorrun tuohon surkeaan kikkaan. En oo kattonu onko se jonkun puhelinnumero, en uskalla. Itken verta, mutta pakkohan mun oli jotain keksiä. En todellakaan oo antamassa kenellekään mun numeroa, en ikinä ainakaan tuolle, sori vaan. Se kuitenki varjelee sitä puhelinnumeroa kuin parastakin aarretta. Toivottavasti se ei koskaan soita siihen, tulee pupu pöksyyn. Mun tuurilla ei tule ja seuraavan kerran kun nään sen se kysyy, että miks en vastannu ja sitten saan mokellella jotain kivoja pikku valheita. Oon taas kusessa. Osaan sössiä aika lahjakkaasti nää jutut. Jos en ala oppia ilmaisemaan itteeni yhtään paremmin niin mun on parasta kaivautua johonkin synkkään metsään yksin elämään. Että semmosta tänään...